— Ho-ho-hoooi… ja Klaara nauramaan voitokkaasti. Samassa hän pyöritti oikean käden etusormea vasemman etusormen ympäri. — Martta ja minä kierrämme Jussin noin, noin, noin.
— Mutta ajattele, että minun on vaikea, melkein mahdoton luopua Jussista. Hän on niin perinpohjin perehtynyt oloihimme, hänen väsymätön silmänsä, hänen ahkerat askeleensa ovat joka paikassa.
— Ei Jussin menettäminen tule kysymykseenkään, ei. Martta on minun oikea käteni, molemmat jäävät meille. Pesutupaa voi jatkaa, sopii tehdä asunto voutirengille ja hänen perheelleen.
— Sinä olet kaikki tuuminut valmiiksi… sinulla on vanhaa koiruohon juurta hampaassasi Jussia kohtaan, nyt ryhdyt kostamaan.
— Ei, ei, vakuutan sinulle että kaikki tapahtuu pelkästä…
— Olet sentään yhden numeron jättänyt pois laskustasi. Ajattele että minä astun onnettoman puolelle, että minä nyt heti lähden…
— Mutta sinä et saa tehdä sitä… ja Klaara tarttui minua käsivarteen lujasti… jos vaan teet, niin minä tulen sairaaksi, minä kuolen nyt oitis, heti paikalla… Kaksi kurttua ilmaantui Klaaran sievään alihuuleen, hengitys kävi katkonaiseksi, epäsäännölliseksi… Oi, tämä on hirmuista, että sinä kohtelet nuorta vaimoasi tällä tavalla. Oih, minä olen sairas, minä…
Ja Klaara heittäysi sohvalle, voivotteli, nyyhkytti, vapisi.
Minun täytyi heltyä. Hän oli niin kaunis ja suloinen. Tuo itsepäisyys teki hänet verrattomaksi, itsepäisenä hän juuri oli kauniin, suloisin.
— Kultaseni, oma Klaaraseni, puhelin minä hänelle, älä sentään huoli tulla sairaaksi, älä sentään huoli kuolla. Etkö?