— Luvataan… minä katsoin samassa Jussia tutkivasti silmiin. En enää epäillyt hänen kohtaloaan, se oli hänellä kädessä joko ennemmin tai myöhemmin.
Juhanin jälkeisenä lauvantaina se sitte tapahtui.
Jussi katosi illanpuolella näkymättömiin ja minä hain häntä, saadakseni puhella hänen kanssaan eräästä aidanpanosta, johon vielä ennen heinänteon alkamista olisi ollut tarpeen ryhtyä. Mutta Jussia ei löytynyt mistään. Hain pesutuvat, tallit, vajat ja kaikki muut mahdolliset paikat, mutta turhaan. Vihdoin menin kysymään Klaaralta.
— Tiedätkö missä Jussi on?
— Tiedän, vastasi Klaara salaperäisen mahdikkaasti, mutta hän ei ole nyt saatavissa.
— No miksi ei ole?
— Siksi ettei ole. Luullen, että oli jotakin vehkeitä taasen tekeillä, istahdin tuvan rahille, perä-ikkunan viereen. Istuin siinä puolituntisen ja olisin istunut kauemminkin, sillä Klaara oli erinomaisen hilpeällä ja vilkkaalla mielellä, mutta samassa näinkin nuoremman rengin ajavan tallinpuolelta ylös rapun eteen. Harmaa oli valjastettu kirkkorattaiden eteen.
— No, mitä nyt, mitä?
Klaara ei ehtinyt virkkaa mitään, sillä naispalveljain kamarin ovi aukeni samassa. Ja Jussi ja Martta astuivat tupaan, molemmat juhlapukineissa. Jussilla oli yllä isävainajan musta lievetakki, Martalla haalistunut, pitkähelmainen, musta hame, joka teki hänet entistä tiukemman ja kunnioittavamman näköiseksi.
— No, mitä nyt, mitä? kysyin minä uudestaan, teeskennellen itseni täysin tietämättömäksi.