— Rehellinen tietysti. Eihän tuosta toki hirteen joudu, jos on mies viikon tai kaksi tupakatta.
— Sitä minäkin. Enempää ne eivät kestä kahviraittiutta Klaara ja Martta; yksi ainut päivä jo vetää lujalle.
— Vetää niinkin. Olen varma että niillä jo tänä silmänräpäyksenä on katumus.
Seuraavana päivänä tuli meille muuan tuttu isäntä varsaa ostamaan. Tuvassa kauppoja tehdessä tarjosi hän minulle tupakkia piippuun. Klaaran kasvoille levisi ilon välähdys, mutta se katosi, kun minä tein epäävän liikkeen kädelläni ja virkoin etten voinut polttaa tupakkaa satunnaisen rinnankivun vuoksi. Sitte käskin Klaaran keittämään teetä kaupan harjallisiksi.
— Eihän sitä ole teetä hyppysellistäkään koko talossa, vastasi Klaara.
— On maarkin. Ja minä lähdin etsimään piirongin laatikosta teepaketin puolikasta, joka oli ollut unholassa hääajoiltani saakka.
Klaara pani vettä kiehumaan ja me päätimme varsakaupan.
Kovin omituiselta tuntui elämä meillä, tupakka- ja kahviraittiuden ollessa vallalla. Tuntui kuin joku ankara perhesuru olisi vaivannut meitä kaikkia. Naurussamme ei enää ollut entistä makua, kaikki ilomme oli maahanpanijaisiloa. Elämämme oli sellaista sumukasta kuin ennen Väinölän asukkailla, Louhen vangittua auringon vaskivuoren sisään. Joka askeleessa tuntui, että jotakin puuttui meiltä, että jotakin oli nurinkurin. Muistamattomuudessa astelin usein piippuhyllyä kohden. Sitte sävähdin takaisin kuin varas, jonka korviin äkkiä kuuluu ihmisaskeleiden kolina.
Entä Klaara ja Martta? Niiden tila ei ollut tuumaakaan valkeampi. Omakutoiseen verkkoon takertuneina, koettivat he pitää hyvää hymyä huulillaan, mutta hymyn takana piili katumuksen ja häpeän sakea, miekan halaistava usma. Verkon kudonnassa olivat he osottaneet sellaista intoa, pontevuutta ja tahdon lujuutta, ettei peräytyminen voinut tulla kysymykseenkään ensi päivinä. Huomasin aamusilla Klaaran salaa huokailevan ja ymmärsin, että ne olivat pelkkiä kahvikaihon synnyttämiä huokailuja. Kuppinen sellaista kahvia, kuin hän äidiltään oli oppinut keittämään, olisi ollut taivahinen nautinto hänelle, vaikkei hän sitä kehdannut ilmoittaa.
Toisen päivän illalla jo varastihe kahvikaiho hienosti kuuluville. Hän tuli hyväilemään minua ja kysyi sellaisella sulolla ja armaudella, joka ainoastaan hänelle oli mahdollista: