— Onko sinun kylläkin vaikea?
— Ei sentään erittäin, vastasin minä… ei kummempaakaan hätää ole.
— Ajattelin että ehkä kärsit hirmuisesti.
— Kultaseni, kyllä minä taidan tottua. Tapahtuuhan kaikki sinun onnesi tähden.
Nauroin makeasti sydämessäni, vaikka kieleeni tuli vesi. Muistin entisiä iltoja, jolloin makuulla ollen sytytin makeat unisavut. Ne nukuttivat minut niin helposti ja siristivät silmäni kiinni melkein tietämättäni… Mutta olin päättänyt olla mies, lujatahtoinen mies, ja senpä vuoksi puhelin puita heiniä Klaaralle. Älysin kyllä että olisin valmistanut hänelle isot ilot, jos olisin hyökännyt piippuhyllyä kohden. Mutta semmoinen menettely ei sopinut ohjelmaani, sillä olin päättänyt voittaa sekä samalla rangaista Klaaraa ja Marttaa. Rangaistus tosin maksoi itselleni monta vaikeata hetkeä, mutta mitäpä niistä. Salainen nautinto korvasi kärsimykseni monenkertaisesti.
Jussi oli aivan samanlaisessa asemassa. Hänkin tahtoi kerran vuorostaan pehmittää Marttaa oikein perinpohjaisesti. Jussin vakuutuksien mukaan oli Martalla ehkä kaikkien kovimmat pintehet. Ei saanut tilojaan ulkona eikä huoneessa. Jo ensimmäisenä iltana oli udellut, tekikö Jussin kovastikin mieli haikuihin, ja Jussi oli vastannut ettei ollenkaan; ei muka piitannut, vaikkei löytyisi maailmassa tupakan tomuakaan.
Viikonpäivät kestettyäni esitin Jussille, että tehtäisiin loppu koiranpelistä. Olin herännyt yöllä useampia kertoja tupakin nälkään, ja tunsin olevani melkein kuumeentapaisessa tilassa.
— Samoin on minunkin laitani, tuumaili Jussi… Mutta koetetaan kestää vielä jokunen päivä. Jousi on jo niin kireällä, että se voi katketa minä silmänräpäyksenä tahansa.
— Onko maarkin?
— On, luota vain sanoihini; pian se paukahtaa poikki.