Seuraavana päivänä teimme etäisimmällä pellolla lopputoukoja. Viskeltyäni viimeiset jyväkouralliset multaan, menin Jussin luo, joka sekoitti siementä renkien ja muonamiesten kera. Kello lie ollut kolmen tai neljän vaiheilla. Istuimme piennarkivelle, ja minun tuli vesi kieleeni, sillä rengit pöllyttelivät sinerviä savupilviä ilmaan.
— Hiivatti tätä tämmöistä peliä, sanoin minä… hiivatti sentäänkin.
Jussi ei puhunut mitään, vaan tähysteli kotiin päin. Äkkiä levisi mehuisa hymy hänen kasvoilleen.
— Nyt on jousi katkennut, kuiskasi hän… Etkö huomaa mitään erinomaista?
— En, en minä huomaa mitään.
— Meidän uuninpiipusta nousee sievä savu. Eikö silmäsi erota?
— Kyllä tosiaankin erottaa. Tihruu sieltä savu ihan huomattavasti.
— Nyt ei ole mikään tulen aika, kello on puoli neljä.
— Sillä vaiheilla se lie. Olisiko ne peijakkaat…? Epäluulo heräsi aivoissani.
— Pian se nähdään… Jussi päästi hevosensa irti ja vei sen kuusien juurelle, jossa rehuvarat olivat.