— Otamme nyt sukkelat askeleet, virkkoi hän, sidottuaan hevosen kiinni.
Me lähdimme kiertämään metsän rantaan ja sieltä aitovartta pitkin riihien taakse. Monia mutkateitä pujottelimme sitte Jussin tupaa kohden, joka oli tanhuan laidassa, kotipellon niskalla. Minä jäin rapun eteen seisomaan, mutta Jussi harppasi kahdella askeleella oven riipaisimeen kiinni ja astui sisään, jättäen oven sepo seljälleen auki. Sieluni oli sellaisessa jännitystilassa, että vapisin ja pidätin henkeäni. Katsoin sitte avoimesta ovesta huoneesen. Keskellä lattiata oli pöytä, Martta istui selin oveen päin. Vastapäätä häntä istui Klaara, höyryävä kahvikuppi huulien edessä ja kasvoilla seitsemän auringon loiste.
— Etkö käy sisään? huusi hän minulle onnensointuisella ja ihanalla äänellään.
— Saisihan tuota käydä, vastasin minä ja astuin tupaan.
— Jäikö vielä kylvöä kesken?
— Ei jäänyt, sekoittamatta jää vielä osa huomisen varalle.
— No, pysynee ilma kai poutana.
— Eiköhän tuo pysyne.
Jussi oli sillä välin kaivanut kirstustaan esille jouluksi saamiaan sikaaria ja tarjosi niistä minulle yhden. Istuin lavitsalle Klaaran viereen ja sytytin huikeat savut; Jussi teki samoin ja kysyi:
— Onko pannu jo kalisevan tyhjä?