— Ei se aivan vielä, vastasi Martta ja heristi molemmat kupit täyteen… Juopiko isäntä?
— Sopiihan tuota juoda…
Huomasin että Klaaran kielellä alkoi nauru kutista. Pian kutiseminen kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes se silmänräpäyksen kuluttua helinällään täytti koko mökin… Vähitellen yhdyimme jokainen nauramaan. Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että seinät kumisivat.
— Hietalan Matti on jo vienyt pyydyksiä ulos, hi-hi, -hi-hi, -hii… Koettakaa tekin viedä pari rysää tuonne Solmusalmeen, hi-hi, -hi-hi, -hi-hi, -hii… Ehkä saataisiin aamuksi tuoretta haukea, hi-hi, -hi-hi, -hi-hi, -hii…
Klaaran ruumis hytkähteli ja hän nujertui syliini. Me yhdyimme taasen jokainen nauramaan.
Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että mökin seinät kumisivat.
Helmilän Hilma.
Helmilän Hilman kehitys kallistui pääasiallisesti siihen suuntaan, että hän oli parempi ja arvokkaampi kaikkia muita ja ettei hänen arvoistaan talontyttöä löytynyt viidessä pitäjässä, vaikka olisi silmäneulalla etsitty. Kasvatus oli sen mukaista sekin. Helmilässä ei ollut muita lapsia, kuin kaksi tyttöä, leveänaamainen Lotta, jota, tiesi mistä syystä, ruvettiin pitämään hupelona, ja Hilma kaunotar, äidin ilo ja ylpeys, eli "Helmilän prinssessa", joksi häntä pian ruvettiin nuorison keskuudessa nimittämään. Lottaan ei pantu vanhempain puolelta mitään huomiota, mutta Hilmaa kasvatettiin tosiaankin kuin prinssessaa, hänen silmäystään täytyi piikojen ja renkienkin vapista.
Kuudentoista vuotiaana oli hän kaunis kasvoiltaan ja vartaloltaan. Ja hän oli täysin itsetietoinen kauneudestaan ja senvuoksi sekoitti hän hymyilyynsä jotakin jääkylmää, jotakin sietämätöntä, joka herätti neitosissa suuttumusta, mutta joka saattoi nuoret miehet ajattelemaan omaa turhuuttaan ja vähäpätöisyyttään Helmilän tyttären edessä.
Salaisia kadehtijoita hänelle tietysti ilmaantui heti, kun hän ehti neito-ikään. Hilman käytös ynnä ankara suku-ylpeys oli omiaan hankkimaan hänelle itselleen pieniä vihollisia melkein kaikissa tilaisuuksissa. Neitosten kesken kuiskailtiin, että Hilma oli haleta ylpeyteensä, että hän lentäisi siivillä muiden yli, ja ettei hän pitänyt ihmisen arvossakaan muita kuin omaa itseään. Kadehtiminen huvitti Hilmaa, hän kohenteli sitä tahallaan yhä viereämpään paloon. Mitäpä hänelle kateudellaan kukaan voisi, mitäpä kenenkään viha häneen koskisi? Olihan hän sentään toisempi kuin kaikki muut, erilaisempi silmäyshän häneen aina luotiin. Huvitilaisuuksissakin aina syntyi silmänräpäyksellinen hiljaisuus, kun hän ilmaantui paikalle… Ja sellainen vankka talo, kuin Helmilä oli, ja sellaiset vanhemmat kuin hänellä oli. Isä kerrassaan kuningasmainen vartaloltaan, äiti pitäjän ehkä rikkainta ja mahtavinta sukua… niin, katsoipa hän itseään minkä sormen sivutse tahansa, aina jäi tulokseksi, että hän oli parempi, ylevämpi muita, ettei meikäläisten tavallinen mitta ylettynyt häneen.