Ja niin eli Hilma, Helmilän prinssessa, nuoruutensa kukoistusvuodet, ajattelematta muuta kuin omaa suuruuttaan ja vähääkään huomaamatta, että uusi aika alkoi jo pilkistää esiin siellä täällä, että vanhettuneet katsantotavat rahan ja varakkuuden jumaluudesta alkoivat perustuksiltaan horjua.
Noina kukoistusvuosina tietysti kävi Helmilässä kosijoita tiheään. Ei juuri sitä lauantai-iltaa talvis-aikana, jolloin ei lähenevä kulkusten helinä olisi pannut Hilmaa varpaisillaan pyörimään ja juoksemaan kamariinsa, pukeutuakseen uuden pyytäjän nähtäväksi. Niitä tuli joka ilman suunnalta, tuli lähimailta ja kaukaisistakin pitäjistä, joukossa varakkaita ja köyhiä, miellyttäviä ja epämiellyttäviä. Kolmattakymmentä kävi eräänäkin talvena Hilman kättä ja sydäntä tavoittamassa, mutta koko joukossa ei, Helmilän emännän vakuutusten mukaan, löytynyt ainoatakaan kelvollista. Ketä haittasi kömpelö käytös, kenellä oli maineessa moitteita, kenellä ulkomuodossa, ken oli liiaksi köyhä ja arvoton saamaan Helmilän tytärtä vaimokseen j.n.e. loppumattomiin.
Poikkeuksen teki kuitenkin muuan ulkoseurakunnan nuori mies, joka Hilman ollessa kahdenkymmenen rajoilla ajoi Helmilään eräänä leutona iltana joulun edellä. Hilma ei aikonut näyttäytyäkään kosijalle, mutta uteliaisuuden kiihoittamana sattui hän, seisoen pimeässä salissa, vilkaisemaan äidin jälestä kamariin. Vaaleahiuksinen, hieman suruvoittoinen mies istui sohvalla. Vartalo oli pitkä, muhkea ja ehkä hiukan köyristynyt, hiukset huolettomasti pyhkäisty ylös… ja kasvoissa puhdas ilme…
Hilma pukeutui kiireesti, mutta huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen ja astui kamariin.
Kosijalta jäi kihlat Helmilään, käynti uudistui muutaman viikon jälestä. Ja Hilma joutui ankaraan taisteluun itsensä kanssa. Naisellinen vaisto ja kaikki, mitä hänessä oli hyvää ja jalompaa, veti häntä vastustamattomasti kosijan puoleen, mutta toisaalta taasen ankara sukuylpeys, juorupuheet, jotka pantiin kosijasta liikkeelle, kuten tavallista sellaisissa tilaisuuksissa, ja hänen vähemmin kehuttava varakkuutensa ne vetivät toisaanne. Suoramielisesti oli kosija ilmoittanut heti ensi käynnillä, että talo oli rappeutunut, mutta muuten maittensa puolesta hyvä. Vaati vain pääomaa, jotta voitaisi suorittaa toisille lapsille perintö-osuudet ja jotta saataisi rakennukset ja viljelykset kuntoon. Sitte se kyllä elättäisi omistajansa.
Hilma mietti tuota kaikkea kiihkeästi. Hän teki päätöksiä suuntaan ja toiseen, mutta rikkoi ne saman tien. Iltasin, kun tuli sieluun suloiset unelmat rakkaudesta ja todellisesta onnesta, päätti hän kerrassaan luopua loistavasta valhe-onnestaan ja mennä köyhän talonpojan vaimoksi, mutta seuraavana päivänä hän jo purki iltaisen päätöksensä. Mennä emännäksi rappeutuneesen taloon, jossa on kehnot ja mädäntyneet asuinhuoneetkin, eläkevanhukset, velkoja, köyhän maine jo vanhaltaan, jossa leivän puute tulee kenties aina jatkumaan… ei, sitä ei hän tekisi, vaikka olisi kosija viisin kerroin miellyttävämpi kuin olikaan. Eihän hänellä ollut vielä mitään hoppua miehelään, vielä oli aikaa katsoa ja valita.
Marianpäivän tienoissa tuli kosija kolmannen kerran Helmilään. Hilman teki mieli laskea kätensä hänen kaulansa ympäri, sinutella häntä ja huudahtaa: "Oi, miten paljo pidän sinusta, surumielinen poika"… mutta hänen tottumuksensa näyttää ylpeältä ja hänen onnettomat taipumuksensa, joita hemmoitteleva ja väärä kasvatus oli kehittänyt ylimpään huippuunsa, ne saattoivat hänet menettelemään ihan päinvastaisesta Hän istui kylmänä paikallaan, lausumatta ainoatakaan lämpöistä, myötätunteellista sanaa, vaikka sydän riehui lemmentuskissa, vaikka silmäys ja äänen väreily oli joka silmänräpäys vähällä ilmaista kaikki. Tyhjät sanat, joita hän puhui kosijalle, tuo jääkylmä ja sietämätön, jota hän sekoitti hymyilyynsä tavallista enenemän, kaikki kiusasi ja piinasi häntä, mutta sittenkään ei ankara suku-ylpeys antanut perään.
Hyvää yötä toivottaessa olivat voimat vähällä katketa. Hän syöksyi kamariinsa, ajatukset sekavina, viskausi riisumatta sänkyynsä, tukahutti rajusti kuohuvat tunteensa väkisin, tukahutti kyyneleensä…
Aamulla, ennen lähtöään, tahtoi kosija varmempaa tietoa. Emäntä vetosi Hilmaan, sanoen että tytöllä itsellään oli kokonaan päättämisvalta; sai tehdä mitä ikinä tahtoi; minkäänmoinen pakko tai houkutteleminen ei tullut kysymykseenkään.
Tuon ilmoitettuaan lähti emäntä kamarista, jättäen nuoret kaksikseen.