Kosija silloin toisti kysymyksensä, lisäten samalla, ettei hänen kosintansa tosin ollut nyky-ajan tapaista, mutta vakuutti samalla, ettei se ollut pelkkä rahakysymys ja rikkauden pyydystäminenkään, vaan oli siinä sydämmelläkin osansa, ainakin hänen puoleltaan. Muussa tapauksessa ei hän olisi kihloja jättänyt eikä käyntiään uudistanut.

Hilma tunsi, miten hänessä rupesi kuohumaan, miten nuo kosijan suosittelemat, lämpöiset tunteet äkkiä taasen pääsivät valloilleen. Hän tunsi olevansa voitettu, perinpohjin voitettu.

Mutta voittaja, ken oli hän? Ventovieras, onnenonkija, varaton talonpoika, jolle kosinnan onnistuminen oli koko elämän kysymys. Antautua noin helposti voittajan saaliiksi… ei, sitä ei hän voinut. Päätös täytyi vielä jäädä tekemättä, että kosija oppisi käsittämään pyydettävän saaliin arvon. Hän voi vielä tulla kerran, kahdesti, hän voi olla epätiedossa vielä jonkun aikaa, epätieto kiusaa ja piinaa häntä. Kun ei ole voitosta varmuutta, ei mitään varmuutta…

— Eikö siellä päin sitte ole rikkaita tyttöjä?… ja Hilma hymyili tuon jääkylmän, sietämättömän hymyilynsä.

— Miksi niitä ei olisi? Sekalaista se on seurakunta joka puolella.

Kosijan kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Katse lattiaan painuneena jätti hän Hilman hyvästi, astui ulos kamarista ja istui hevosensa rekeen, joka odotti rapun edessä. Sanoi kiitokset rengille, joka oli valjastanut ja lähti ajamaan Helmilän tanhualta kohden maantietä.

Sen koommin ei häntä kuulunut. Turhaan odotettuaan puolisen vuotta, lähetti Hilma kihlat pois enonsa mukana, kun tämä kävi markkinoilla. Kihlain viejä toi tiedon, että kosija vielä oli naimatonna, lisäsipä vielä senkin lausunnon, että Hilma oli tehnyt huonon kaupan, hylätessään sellaisen kosijan. Markkinamatkallaan oli eno kuulustellut ja onkinut hänestä kaikki mahdolliset tiedot; pelkkää kiitosta ja hyvää oli kuullut. Talokin oli aivan sellainen, kuin kosija oli vakuuttanut. Kelpo laajat tilukset, oikein herraskartanon veroinen suuruudeltaan, mutta velkaa löytyi, ja rappion puolella oli rakennukset, kuten viljelyksetkin. Hilman ylpeä, jäykkyyteen ja kylmyyteen tottunut luonne esti näyttämästä katumista tai pahoittelemista tapahtuneen johdosta. Joskus, kun kuvitelmat tekivät mielen helläksi, kun onnen puute jäyti rintaa, päätti hän kirjoittaa hylätylle kosijalleen ja kehoittaa käynnin uudistamista, mutta aina hän muutti päätöksensä. Nöyrtyä noin juuria myöten, ruveta ikäänkuin kerjuulle… ei, sitä ei hän voinut, hänen arvonsa ja asemansa Helmilän tyttärenä vaati näyttämään kylmää hymyilyä, oli asia mikä tahansa. Uudet kosinnat sitä paitse aina väliin hetkiseksi haihduttivat mielestä suruvoittoisen nuorukaisen kuvan… mutta sitte taasen kuva tuli mieleen loistokkaampana ja ihanteellisempana kuin milloinkaan ennen.

Tuo kaikki vaikutti, että Hilma ylpeytensä ohessa rupesi osoittamaan tavatonta mielenkatkeruutta koko maailmaa kohtaan. Suututtaminen ja loukkaaminen tuli hänen mielihalukseen vielä suuremmassa määrässä kuin ennen. Hän esiintyi aina pisteliäänä ja katkerana, kuten kaikki ihmiset olisivat tehneet hänelle suurta vääryyttä, sydämmettömyyttä. Yksinäisinä hetkinä hän sitte pahoitteli käytöstapaansa, mutta kun ilmaantui uusi tilaisuus, menetteli hän ihka samalla tavalla… oli entistä kiusallisempi ja sietämättömämpi.

Sitte olojen kehitys ja odottamattomat tapaukset vaikuttivat, että Hilman loistokas tähti alkoi himmetä ja kadottaa entistä kiiltoaan. Alun teki sisko, leveänaamainen Lotta, joka oli kokonaan työnnetty syrjään laskuista Helmilän isännän äkillisen kuoleman jälestä rupesi Lotta, vanhin tytär, pyrkimään miehelään. Ollen kaikissa siskonsa vastakohta — omituisuus etupäässä ehkä tuottikin hänelle höperön nimen — valitsi hän tuiki köyhän pojan armaakseen, osottaen heti alussa sellaista mielenlujuutta ja tyyneyttä, että Helmilän leski-emäntä ja Hilma joutuivat kokonaan ymmälle. Ensimmäisen säikähdyksen mentyä ohi, ruvettiin Lottaa vetämään lujalle, tulisia näytelmiä syntyi Helmilässä. Emäntä ja Hilma olivat saaneet päähänsä, että Lotta älyn ja ymmärryksen suhteen oli täydellisesti holhuunalainen, jonka etua ja parasta he olivat velvolliset valvomaan enemmällä älyllään ja joka valvominen tietysti vaati etupäässä naimisen estämistä. Mutta Lotalla oli asiasta kokonaan toiset mielipiteet. Hän seurusteli palvelijatarten kanssa eikä useimmiten vastannut siskon ja äidin ryntäyksiin muulla kuin hiljaisella, mutta ryntääjiä vimmastuttavalla naurulla. Paitse ensimmäisiin hyökkäyksiin, niihin hänellä oli luodit varottuina. Sanoi äidilleen, että kaiketi hänellä Helmilän tyttärenä oli ihmisoikeudet, olihan sellaiset köyhimmillä mökin asujamillakin, ja mitä taasen Hilmaan tuli, niin oli parasta, että se katsoisi omaan eteensä ja olisi sekautumatta hänen asioihinsa. Minkä hän tekee, sen hän tekee, huolimatta kenestäkään kuolevaisesta.

Tuhmuudessaan ajoi Helmilän emäntä pappilaan, aikeessa estää naimakuulutus sillä perusteella, ettei Lotta muka ollut täysijärkinen. Kirkkoherra vaati päteviä todisteita kylän luotettavimmilta isänniltä, jopa vaati lääkärintodistustakin; sillä hyvällä sai emäntä palata takaisin.