Sitte koetettiin toisia keinoja. Ruvettiin ystävyydellä ja makeilla sanoilla taivuttamaan Lottaa peräytymiseen. Kuvailtiin miten herttaiset päivät hänellä tulisi olemaan äidin kanssa koko elämän ajan, kun vaan luopuisi naimahommistaan ja tekisi heidän tahtonsa mukaan. Hän saisi asua Helmilän paraimmassa kamarissa ikänsä, saisi hienoja vaatteita ylleen ja sänkyynsä, ei tarvitsisi raataa eikä huolehtia mistään. Ja sulhanen töhrättiin kehnoa kehnommaksi, kaikki mahdolliset ja mahdottomat virheet sälytettiin hänen selkäänsä.
— Heitä nuo hullutukset pois, sanoi emäntä… ja ole viisas. Tottahan ymmärrät ottaa itsellesi herraspäivät, jotka kestävät elinaikasi.
— Minä otan kernaimmin miehen, vastasi Lotta sävyisesti.
Häntä oli mahdoton voittaa, taivuttaa. Hän ei intoillut milloinkaan eikä tehnyt mitään, jota olisi tarvinnut jälestäpäin katua. Omituisella luonteellaan, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka ulkopiirteinä oli melkein liiallinen lauheus ja pehmeys, torjui hän helposti kaikki hyökkäykset, niinkuin ne olisivat olleet sulaa leikkiä.
Ja eräänä sumuisena syksypäivänä meni hän sulhasensa kanssa pappiloihin, viimeisenä kuulutuspyhänä meni hän vihille. Sitte meni hän kotoa pois pienen metsätalon emännäksi, pyytämättä mukaansa muuta kuin omat pito- ja liinavaatteensa. Kun kamala asia näin oli toteutunut, alkoi keväisempi tuuli piankin puhaltaa, kuten tavallista on sellaisissa tapauksissa. Äidin sydän rupesi heltymään ja ensimmäisen rekikelin joutuessa ajoi Helmilän emäntä metsätaloon ja, huolimatta hänen ankarasta suku-ylpeydestään, ilmaantui silmäkulmiin jotakin kosteata, joka täytyi pyyhkiä kädellä pois, kun katseli tytärtään emännyystoimissa puuhailemassa, hiljaisena ja hätäilemättömänä, kuten ennenkin kotona.
Mutta käynnin seuraus toisaalta oli, että äidin ja Hilman väli rikkoontui. Viimemainittu oli muuttunut yhä katkerammaksi mieleltään, yhä terävämmäksi muodostui kulma hänen ja ympäristönsä välillä. Lotan naimisiin meno oli tehnyt eroituksen hänen ja muiden neitosten välillä puolta matalammaksi, häntä ei enää voitu asettaa pitäjän ensimmäisten edelle. Ja syynä tuohon oli Lotta, vähämielinen Lotta. Väärin oli ruveta sitä hellittelemään, sen etuja huolehtimaan.
Kun ensimmäinen viljakuorma vietiin Helmilästä metsätaloon, syntyi emännän ja Hilman välillä tuima sananvaihto. Viimemainittu, alakynteen jouduttuaan, sulkihe omaan kamariinsa eikä näyttäytynyt äidilleen viikkokauteen.
Siskon naimisen kautta oli Hilman mahti mennyttä, hänen loisto-aikansa loppunut. Ja mennyttä ne olivat myöskin nuoruuden kukoistusvuodet, jolloin ei vanhettumisen pelko tapaturmassakaan juohtunut mieleen. Kosijat alkoivat käydä yhä harvinaisimmaksi ilmiöiksi, ja jos joku ilmaantuikin, oli se noita tavallisia, joita ei Hilma sietänyt ja joiden esiintymistä kosijana hän joku vuosi taaksepäin olisi pitänyt suurena loukkauksena Helmiläisten arvoa kohtaan.
Muutoksia oli myöskin tapahtunut kylässä. Uusi aika, innon ja valistuksen aamukoite rupesi säteilemään, loihtien salassa olleita, uinuvia voimia esiin. Kylään perustettiin kansakoulu, opettajaksi tuli muuan oman kylän tyttö, muuan Laurisen Anna, jota tiedon halu oli ajanut opinteille ja jonka hehkuvaa intoa eivät mitkään vastukset voineet murtaa. Koulu herätti eloon luku-yhdistyksen ja ompeluseuran. Nuorison elämä sai uutta virkistystä, uudenlaiset katsantotavat, uudenlaiset harrastukset ja ihanteet alkoivat innostuttaa nuorisoa. Hilma yritti jonkun kerran liittyä toisten joukkoon, mutta hänen itserakkautensa ja katkeruutensa myrkytti häneltä kaiken ilon, jota muut niin runsaasti nauttivat. Hänen oli mahdoton alentua muiden tasalle, vaatimatta itselleen erityisempää kunnioitusta. Ja sitä ei hänelle kukaan osoittanut. Helmilän prinssessasta ei oltu tietääkseenkään sen enempää kuin muistakaan, olipa hän seurassa tai ei, olipa hänen hymyilynsä entinen jääkylmä tai sellainen kuin muidenkin neitosten hymyily. Hilman katkera mieli-ala keksi alituiseen loukkauksia. Jos iskettiin muiden kesken silmää, otaksui hän heti, että tarkoitettiin häntä, jos naurettiin salaa, luuli Hilma oitis häntä naurettavan. Hän ei tuntenut myötätunteellisuutta ketään kohtaan, vaan päinvastoin vastenmielisyyttä sen oletuksen johdosta, että kaikki muka riemuitsivat Lotan naimisiin menosta, tuosta onnettomasta tapahtumasta, joka lohkasi toisen puolen hänen rikkaudestaan, ehkäpä enemmänkin.
Ja Hilma vetäytyi erilleen noista uusista suuruuksista, jotka lukivat runoja, pitivät esitelmiä, puhelivat isänmaanrakkaudesta, yhteisistä harrastuksista ja, Luoja ties, mistä kaikesta.