Eräänä sunnuntaina toivat Helmilän piiat kylästä sellaisen tiedon, että Niemen Alli oli aikeessa mennä kansanopistoon. Hilmasta tuntui kuin olisi häntä pistetty neulalla, hän ei voinut olla virkkaamatta halveksivaisesti:
— Niemen Alli! Luuleeko sekin jotain olevansa?
Alli oli köyhän talon tyttö, mutta kaunis ja lahjakas. Erittäin juuri Allia ei Hilma voinut sietää, se kuin nuoruudessa ja kauneudessa jätti hänet kauas jälkeensä.
— Sekö vikana, ettei ole rikas? nauroivat piiat. Eikö köyhäkin saa mielihaluaan noudattaa?
Hilma huomasi tuhmuutensa eikä jatkanut sanaakaan pitemmälle. Mutta tieto Allin menosta kansanopistoon saattoi hänet pahalle tuulelle moneksi päivää. Tiesi minkä vuoksi hän ei lainkaan voinut sietää Allia, tuota vilkasta tyttöä, joka väliin runoa lausuessa kipenöitsi kuin raketti. Liekö aavistuksen tapainen tunne ilmoittanut hänelle, että he kerran törmäävät ankarasti toisiaan vastaan, Alli ja hän, Niemen raketti ja Helmilän prinssessa.
Emännän mahtavien sukulaisten välityksellä ja toimenpiteillä saatiin vihdoin Hilmalle sopiva ja kylliksi arvokas kosija. Se oli tykkänään uuden ajan miehiä, ei varsin upporikas, mutta kuitenkin pitäjän ensimmäinen toimeliaisuuden puolesta. Oli myöskin johtava henkilö kunnan hallinnossa ja siten pitäjän vaikuttavimpia isäntiä. Asemansa oli hankkinut hänelle paljo vihamiehiä, mutta myöskin suuren joukon ihailijoita. Varsinkin vanhoillisten puolelta katsottiin Vilhoa, Ruusulan nuorta isäntää, karsain silmin, se kun aina esiintyi edistyksen puolustajana, uuden ihailijana.
Ja Vilho ohjattiin kosioretkelle Helmilään. Hän ihastui alussa hyvinkin Hilmaan… tyttö oli virkeä, kaunis ja kohtalaisen rikaskin… Vilhon puolelta ei ollut mitään haittaa. Ja Hilma, hän saattoi kerrassaan ylpeillä kosijastaan. Se oli pitäjän parhaita poikia, kaikkien kunnioittama, kaikkien moitteiden ylipuolella. Tosin ei Vilho vaikuttanut häneen ensinkään samalla lailla, kuin surullinen nuorimies vieraasta seurakunnasta, jonka kuvaa ei pitkät vuodetkaan voineet täysin haihduttaa. Vilhossa oli jotakin etevämmyyttä, jotakin, jota Hilmalta kokonaan puuttui ja joka vaikutti hänessä ehdotonta alemmuuden tunnetta. Keskusteluissa täytyi Hilman olla tarkasti varovainen, ettei lausuisi mitään tuhmaa, naurettavaa, jopa hänen vaistonsa joskus vaati häntä puhumaan innokkaasti sellaisistakin asioista, joita hän piti arvottomina, tai joista ei hän käsittänyt rahtuakaan. Mutta toisaalta kosijan olento tyydytti kaiken kunnianhimon, kaiken itserakkauden ja suku-ylpeyden, joten Hilmasta tosiaan tuntui, kuin olisi Vilhon ihailu tuottanut monikertaisesti takaisin kaiken sen, mitä viime vuosina oli menetetty useammalla taholla. Niinpä niinkin. Tähän saakka olivat kadehtijat nimittäneet häntä prinssessaksi, mutta Ruusulan emäntänä olisi heillä aihetta kutsua häntä kuningattareksi.
Naisellisen vaistonsa ohjaamana rupesi Hilma jälleen käymään ompelu-yhdistyksen iltamissa, jopa tilasi sanomalehdenkin Helmilään ja toi kirjoja yhdistyksen lainastosta. Kulma hänen ja ympäristön välillä kadotti terävyytensä, hän ei enää osoittanut entistä katkeruutta tuttaviaan kohtaan, saattoipa hän joskus esiintyä iloisenakin heidän joukossaan.
Mutta Niemen Alli, se herätti hänessä entistä vastenmielisyyttä, sen kanssa ei Hilman luonne taipunut sovintoon. Heidän välillään oli jotaki niin jyrkkää ja syvää, ettei kummankaan käsi ylettynyt yli. Asia, joka huvitti Allia, oli sietämätön Hilmalle, pelkältään päinvastaisuuden vuoksi. Runon lausunnotkin, miten ne kiusasivat Hilmaa, miten Allin vilkkaus pisti oikein vihaksi hänelle, ja hänen nuoruutensa ja kauneutensa, miten mielettömiä katkeruuden ja kateuden tunteita ne herättivät Hilman sydämmessä.
Aavistettu yhteentörmäys ei jäänyt tulematta. Hilman vuoksi ajeli Vilho usein kylässä, joskus sovitettiin tapaaminen nuorten seuravietoissa. Ensi kerrasta saakka valtasi Hilman mieletön luulevaisuus. Kun Alli ja Vilho vaan lähenivät toisiaan, kun he vaan vaihtoivat sanankin, tuli Hilma heti suunniltaan pois. Entinen katkeruus täytti mielen, käytös kävi kiusalliseksi, sietämättömäksi. Pisteliäät puheet, ylpeys, halveksiva käytöstapa, kaikki virkenivät entiselleen. Toisin kerroin Vilho oikein hämmästyi Hilman karkeutta, hämmästystä seurasi aina monenmoiset mietteet, jotka eivät suinkaan olleet eduksi Hilmalle.