Kerran, kun Alli oli lopettanut erään hauskan sadun, virkkoi Vilho innossaan:
— Tuo Alli on toisinaan mainio. Siinä on aineksia siinä tytössä…
— Ja jotakin, joka muistuttaa mustalaisnaisesta… Hilma itsekin säikähti omia sanojaan, ne olivat siksi karkeat, ääni, jolla ne lausuttiin, kuohui vihaa ja katkeruutta. Vilhokin nolostui, kasvoissa kuvastui sellainen varjo, joka odottamattoman vaikutuksen kautta tapaa syntyä… Sinä pidät tuota Allia niin erinomaisena.
— Niin tekevät kaikki muutkin.
— Mutta hän ei ole yhtään mitään. Tuollainen, joka aina sähisee ja riehuu…
— Niin kaikki raketit tekevät. Sinä olet toisinaan hyvin sydämmetön ja puolueellinen.
Alkoi jo syntyä usein väitteitä heidän välillään. Usein ne alkoivat Allista, johtuivat hänestä monellaisiin, ja silloin aina Vilho sai vilaukselta nähdä Hilman ankaran ylpeyden ja itserakkauden ja hänen tavattoman ahtaan näköpiirinsä. Vilho alkoi jo kummastella itseään, miten ihmeissä hän oli lainkaan saattanut ihastua Hilmaan, tuohon sietämättömään ja pisteliääseen Hilmaan, joka mukanaan ihan toi pahaa ilmaa kaikkialle.
Ja Vilho rupesi häilymään kahden vaiheilla. Toisaalla Helmilän tytär kelpo myötäjäisineen, toisaalla Niemen köyhä, tulinen tyttö, jonka vilkas nauru ja onnistuneet sukkeluudet virkistivät mielen iloiseksi, jonka kanssa saattoi puuttua puheluun muistakin, kuin kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Helmilän tytär alkoi tuntua tyhjältä, ontelolta, sen viehättäväisyys alkoi laskeumaan.
Hilman luulokas silmä huomasi vaaran. Hän näki selvästi, miten Vilho päivä päivältä läheni Niemen rakettia ja miten vihattu kilpailija astui vasta-askeleita, käyttäen kaikkea viehätysvoimaansa, lumotakseen lähenijän täydellisesti.
Kaikella katkeruudellaan ryntäsi Hilma heidän väliinsä, taistelu tuli ihan julkiseksi. Kukaan ei voinut edeltäkäsin määrätä sen päättymistä, tuskin Vilho itsekään. Hänkin toisin hetkin pani Hilman myötäjäiset etusijaan, mutta toisin hetkin Niemen kaunis tyttö tuntui kalliimmalta kaikkia maailman rikkauksia. Ties miten taistelu olisi lopulta päättynyt, jollei Hilma tuhmuudellaan olisi jouduttanut omaa tappiotaan. Kylässä pidettiin arpajaiset köyhien kansakoulun-oppilaiden vaatetus-avuksi. Niemen Alli oli voittoja myymässä kolmen muun neitosen kera. Vilho hääri liian ahkeraan sen uurnan lähellä, jonka takana Alli seisoi, ja kun alkoi yleinen tanssi, hääri hän myötänään Allin kimpussa. Hilma koetti estää tuota, vaan ei voinut. Jollakin tavoin tyydyttääkseen katkeruuttaan ja loukattua ylpeyttään, hiipi hän jo ensimmäisien tanssien aikana etehiseen, etsi vaatteensa ja lähti jalkaisin astelemaan kotiin. Perille saavuttuaan katui hän oitis tuloaan, tehden siten mielensä entistä katkerammaksi. Hän vietti kokonaan unettoman yön. Näki alituiseen Vilhon ja Allin pyörivän lattialla, näki heidän nauravan hänen salaperäistä katoomistaan, näki heidän silmäyksensä yhä heltyvän…