Seuraavana päivänä kuuli hän juttua, että Vilho ja Alli kirjoittelivatkin toisilleen. Silloin loppui häneltä kaikki mielenmaltti. Hän kirjoitti pitkän kirjeen Vilholle. Ollen yön valvonnasta ja mielenkatkeruudesta tuskin täysin ajussaankaan, syyti hän Allin silmille törkeitä haukkumisia. Ylpeässä mielettömyydessään odotti hän sitte vielä että Vilho, kirjeen saatuaan, heti lähtisi hyvittelemään ja lepyttelemään häntä. Kokonaan mieletön toive, sillä Vilhoa ei kuulunutkaan, mutta pitkän odottamisen jälestä tuli kirje.
Vapisevin käsin repäsi Hilma sen auki ja luki: — — — ja syyttä Sinä siis puhdasta Allia töhräät likaan. Me emme ole sanaakaan tähän saakka kirjoittaneet toisillemme. Köyhyys ei ole mikään virhe, ja yhtä vähän ansiota kuin Sinulle ja minulle on varakkuuteemme, yhtä syytön on Alli köyhyyteensä. Se on sitäpaitse asia, jonka ei pitäisi koskea kehenkään sivulliseen. Rikkauden suhteen olen minä yhtä heikko, kuin kaikki muutkin kuolevaiset, mutta kuitenkin olen tullut perinpohjaisen miettimisen kautta siihen vakuutukseen, että meille kummallekin on parasta pyörtää, vielä ajan ollen, takaisin ja peräyttää aikeemme. Kun olet hyljännyt suurellisempiakin kosijoita, niin toivon että…
Pitemmälle ei Hilma kyennyt lukea. Yksi ainoa katkera ajatus valtasi hänet, ja se täytti hänen sielunsa, ajatuksensa, se poltti hänen otsansa hipiää, se tahtoi raivostuttaa hänet mielipuoleksi…
Ajatus oli se, että köyhä Niemen tyttö oli voittanut!
* * * * *
Kolme vuotta oli kulunut siitä, kuin Vilholta tuli erokirja…
Lyhyt, talvinen päivä on painautumaisillaan hämäräksi, neljänneskuu kuultaa avaruuden, tähtien tuiketta alkaa näkyä vähin siellä, vähin täällä.
Hilma istuu ikkunanpielessä ajatuksiin vaipuneena. Onnen puute jäytää hänen rintaansa, elämä tuntuu niin tyhjältä, arvottomalta. Ja menneisyyden muistot ikäänkuin ilvehtivät ja ähittelivät hänelle.
Silloin näkyy kaukana pellolla jotakin tummaa, joka lähenee lähenemistään. Hilma kavahtaa ylös. Muistot nuoruuden kukoistusvuosilta, jolloin niin moni nuorimies ajoi Helmilään vievää tietä, juohtuvat hänelle äkkiä mieleen, virkeä tunne käy kuin sähkövirta läpi hänen olentonsa.
— Tuleeko sieltä ketään? kysyy emäntä, joka näki Hilman kavahtavan äkkiä ja tirkistävän ulos.