Kun Helmilän emäntä tuumaili asiata viikon, toisenkin, niin jopas alkoi mieli muuttua. Ei tekeillä oleva naimiskauppa ollutkaan hulluimpia, vaikka se siltä ensin alussa tuntui. Kalmasesta saattoi tosiaankin, jollei kaikki ihmiset olleet liittoutuneet valehtelemaan, tulla pohattakin ajan mukana. Eihän se rutiköyhä lie ollut pitäjään tullessaankaan, koskapa jo yritteli ostaa taloa, jonka maalla puoti sijaitsi. Ei maarkaan se ollut tyhjä mies, oli entisyys ja entiset keinot millaisia tahansa. Kauppiaan rouvana joutuu Hilma herrasluokkaan, ja jos Kalmanen ostaa talon, voi hän ottaa kevarin toimen, käräjät… ei ollut ollenkaan hullumpaa.
Koko naimishanke rupesi näyttäytymään uudessa valossa.
Kalmasen käytyä toisen kerran Helmilässä, virkkoi emäntä Hilmalle:
— Ei minun puoleltani estettä ole. Tosin sinulla olisi ollut tilaisuuksia saada maineellisempiakin, mutta…
— Raha kyllä tuo maineellisuutta… olisin hullu, jos en huolisi Kalmasesta.
— Onkohan se vain niin rikas kuin sanotaan?
— Ei se köyhä ainakaan ole, ei köyhä rakentaisi niin upeasti.
Kosinta-aikanaan oli Kalmanen ryhtynyt rakennuspuuhiin, entisten mitättömien huoneiden sijaan rupesi kohoutumaan komea puoti- ja asuinpytinki, jolle sai vertaista etsiä kirkonkylässä.
— Ja kauppa siellä kuuluu käyvän, jatkoi Hilma.. että toiset ovat haleta kateudesta.
— Niin, ei minulla mitään vastaan ole, kyllä minä myönnyn. Onko ollut jo häistä puhetta?