— On… se tahtoo ensi Juhanin aikoina… pytinkikin valmistuu osalta siksi…
— Pidetään suuret häät, sellaiset ettei ole kylässä ennen nähty… että vielä harmaapäisinäkin muistavat häitä tanssineensa Helmilässä.
— Niin, niin, suuret, hyvin suuret ja komeat… käsketään puhtaaksi koko kylä.
— Ja pyydetään pastoria pitämään sellainen puhe, jonka hän Ruusulan Wilhon ja Niemen Allin häissäkin piti. Sulhanen jalo mies, iki totuuksia kohti pyrkivä, morsian puhdas, innokas, täynnä hehkua, ja heidän avioliittonsa taivaan valtakunnan etehinen… oh, tuollaiselle puheelle pannaan nykyään paljo arvoa.
— Ei mitään puhetta, ei mitään Allin tapaista… en voi kärsiä sellaisia.
Hilma muuttui äkkiä niin katkeraksi että emäntä hämmästyi. Oltuaan hetkisen vaiti, puuttui hän jälleen puhelemaan häiden vietosta. Ja sitä tehdessä valtasi hänet tyydyttävä tunne. Hilman naiminen, joka kymmenisen vuotta oli ollut alituisena miettimisen aiheena, joka viimeaikoina oli raskaana taakkana painanut mieltä, karkoittanut monena yönä unenkin silmästä, se oli nyt ratkaistu tyydyttävästi. Hilmasta tulee Kalmasen rouva, rikkaan Kalmasen rouva, kievarin ja käräjätalon emäntä ja siten toinen oksa Helmilän sukuhaarasta kohoaa ylös, ylläpitäen suvun mainetta entisessä kunnossa, ehkä nostattaa sitä vieläkin ylemmäksi.
Oikein helpoittavalta tuntui ajatella tuota.
Ja Hilmasta tuntui, että hänen aurinkonsa alkoi jälleen nousta, että hän jälleen ui pinnalle. Selkkaus Ruusulan Vilhon kanssa oli musertanut lujasti häntä, saattaen hänet muun ohessa tekemään päätöksen, ettei enää milloinkaan astu kylän kynnyksille, mutta Kalmasen kosinta oli oiva lääke vanhoille kärsimyksille, nöyryytyksille. Entiset käsitteet — sanomalehtien lukeminen ja kirjallisuuden viljeleminen oli jäänyt kauniisti sikseen — elpyivät jälleen, vakuutus oman itsen etevämmyydestä tai oikeammin synnynnäisestä arvosta, nosti päätään pystyyn. Hän halveksi jälleen yhtä vankasti noita satujen lukijoita, näyttelijöitä, kanteleen soittajia, hän halveksi koko tuota joukkoa, joka piti itseään uuden suunnan lumi-aurana, ja hän ei häpeisi sanoa halveksimistaan heille vasten silmiä, kun milloin vaan ensimmäinen tilaisuus sattuu. Nuo ne nauroivat selän takana hänelle, nauroivat siskon naimisiin menoa, Vilhon menettämistä, mutta nauroivatpa liian aikaisin. Kalmasen rouvana ei hänen suku-arvonsa kadota entisestä maineestaan hituistakaan. Hän muuttaa vain linnasta palatsiin, lähteissään Helmilästä Kalmasen uuteen rakennukseen.
— Onko se hyvinkin mieleisesi? kysyi emäntä kerran Hilmalta, kun Kalmanen taas äskettäin oli ajanut Helmilässä.
— Mieleiseni! Miten ihmeissä te sellaista kysytte?