Neljäs kuva esitti pieni-ikkunaista huonetta, jossa asui muonarenki Mikko, hänen vaimonsa Leena, Kasperi, porsas, kukko ja kuusi kanaa.
Perheonnea ei ollut rahtuakaan: Kasperin vuoksi oli Leenan koti tavallaan helvetin esikartano. Se myrkytti koko elämän, sillä Mikko vihasi Kasperia eikä sitä päivää valjennut, jolloin ei Leenan hairahdus ja onneton lapsirukka olleet miehen hampaissa. Leena kärsi aikansa, kunnes luonto lopulta ikäänkuin kivettyi eikä enää tuntenut kipua myrkkyhisimmistäkään sanoista, joita ilkeäluontoinen Mikko alituiseen viskeli. Toisinaan toki tunteet olivat hellemmät; silloin veri kuumeni vasten tahtoa ja silloin teki mieli työntää veitsi tai joku muu terävä ase Mikon leukojen lävitse, jotta olisivat ainiaaksi tauonneet —
— Tuu, tuu, Kasperi.. tuu, tuu, mun onneton lapseni.
Kartanon ruokakello samassa rupesi soimaan ja kylmä väre souti Leenan ruumiin lävitse. Hän jälleen ryhtyi lyömään avaimella läkkikannun laitaan, siten tyynnyttääkseen parkuvaa Kasperia. Äskeiset kuvat vielä pyörivät mielessä. Sydän oli kumman herkkä, kyynel pyrki silmään ja ruumis vavahteli ehtimiseen.
— Jos hyvä Jumala olisi niin armollinen ja ottaisi luokseen Kasperin…
Ovi aukeni ja Mikko astui sisään. Hän potkasi kehtoa ja ärähti:
— Ei pentua tarvitse niin ahkeraan vaalia.
— No kun itkee, niin surkeasti… eikä tyynny millään.
— Anna itkeä… ei se ole kuin terveellistä.
— Et sinä ennen naimistamme noin puhunut. Lupasit pitää kuin oman lapsesi..