Kasperi kasvoi suuremmaksi, älykkäämmäksi, mutta eivätpä päivät siltä parantuneet, päinvastoin kurjuus eneni ijän mukana. Ravintokin oli sitä ja tätä, enimmäkseen pilaantuneita tähteitä, jotka eivät muille kelvanneet. Mikolla olikin tapana tuumia ruoan loppujen suhteen, "että jollei sika syö, kyllähän Kasperi syö".
Kehtoon ilmaantui aina uusia asukkaita, joiden kanssa oli täysi peli. Jos niistä joku itki tai loukkasi itsensä, sai Kasperi syyn ja lyönnit. Jos niiltä mikä astia särkyi, tai jos tekivät minkä vahingon tahansa, aina tuli Kasperi raukan selkänahka kysymykseen. Armoa ei käytetty milloinkaan. Leenakin oli vähitellen tottunut Kasperissa näkemään kaiken sen, mitä hänen älynsä mukaan pahuudella ymmärrettiin, ja lyödä ja suomia Kasperia; oli siis luonnollisin asia maailmassa.
Tuommoisen kasvatuksen kautta kertyi poikaan äärettömän kova sisu. Ankarinkaan suomiminen ei enää ottanut kyyneleitä hänen silmistään. Mikon lyödessä hän vaan puri hammastaan, ja kun onnistui pääsemään käsistä karkuun, niin kirouksia ja haukkumasanoja lasketteli suun täydeltä. Äidin lyönnit ne sentään kipeämmin koskivat mieleen, mutta kyyneleitä eivät nekään enää voineet heristää, ei ainakaan muiden nähden. Milloin Kasperi ei voinut itkuaan tukkia, meni hän nurkan taakse tai jonnekin munalle, jossa ei kukaan häntä nähnyt. Siellä hän sitte alaa itki katkeria kyyneleitä ja siellä hän kostoa vannoi Mikolle, äidille ja kaikille vihamiehilleen.
Erinomainen himo kaikkien väkevien ja karvaiden perään heräsi hänessä ihmeteltävän aikaisin. Tärpätille; hokmannille ja kaikille muille sentapaisille aineille oli hän oikein ahvattu. Jos kaappi milloin unhotettiin lukita, saatiin olla varmat että Kasperi oli niellyt rohtopullot tyhjiksi. Kovinkaan kuritus ei siinä suhteessa voinut vaikuttaa häneen. Yhtä ankara oli himo tupakin perään. Kasperi puri, poltti ja piti huulessaankin, jos vaan keitä sai tupakoita. Eräs mällijuttu tuli varsin kuuluisaksi ja sille naurettiin kartanossakin. Mikko loikoi nimittäin eräänä pyhäpäivänä sängyssään ja siinä loikoessaan näki, miten Kasperi varkain pisti ikkunalta poskeensa tuoreen mällin. Mikko karkasi sängystä suoraa päätä pojan korvahiuksiin ja rupesi kaivamaan mälliä suusta ulos. Mutta sitäpä ei siellä löytynytkään, jos vaikka miten tyystin tarkasti suun — poika oli hädissään niellyt mällin, koettaakseen siten välttää selkäsaunaa.
Kuluivat ne vuodet kurjuudessakin, ja Kasperi oli jo tullut neljäntoista vuoden vanhaksi. Hän oli päättänyt ruveta suutarin ammattilaiseksi, ja oppipaikka oli hänelle jo hankittu kirkonkylään, jonne oli matkaa kasarmista runsas puoli penikulmaa. Pyhäinpäivän maanantaina tuli lähteä. Erojaishetki hiukan värähytteli Kasperin sisukasta luontoa. Kun piti lähteä vieraasen maailmaan kasarmista, jossa jokaisen seinähirren oksakin oli tuttu, poluista, kannoista ja kivistä puhumattakaan. Vaikka tosin siellä selkäänsäkin oli saanut liiemmäksi, mutta kärsittyhän ne olivat, ei niitä kannattanut enää muistella. Eivätkä ne, kumma kyllä luontoa yhtään kirvelleet. Päinvastoin teki mieli pyytää isältä ja äidiltä anteeksi… mutta kun yritti semmoisia sanoja lausumaan, niin aivan siltä tuntui, kuin jos olisi äkkiä laskettu sulkupuu kurkkutorven eteen. Ja niin ne anteeksipyynnöt jäivät tekemättä.
Uudet sukat ja puhtaan paidan antoi äiti lähteissä, antoipa kätensäkin ja käski käyttäytymään siivosti ja tottelevaisesti sekä heittämään kaikki pahat elkeet pois. Silloin Kasperin kova sydän suli ja viljavat kyyneleet syöksivät silmistä poskille. Hän kätteli ja halaili nuoria siskoja ja veljiään, lausui äidille änköttäen hyvästi ja astui sitte ovesta porstuaan. Kasarmissa asui monta perhettä ja kaikkien luona kävi Kasperi hyvästi heittämässä. Ystävällisen sanan ja hyvän kehoituksen hän kaikilta sai… vanhat synnit näkyivät unhottuneen joka taholla.
Viimeksi meni hän siihen tupaan, jossa Sohvi asui. Tyttö oli Kasperin ikäinen, hänen ainoa leikkitoverinsa ja siis semmoisena myöskin hänen paras ystävänsä. Sohvin vanhemmat olivat myöskin Kasperin ystäviä ja monta selkäsaunaa oli heidän välityksellään joko kokonaan vältetty tai ainakin lievennetty puolta pehmeämmäksi.
— Joko sinä nyt lähdet? kysyi Sohvi, hereten perkaamasta kaunaisia ryyniä, joita oli pöydällä vadissa.
— Jo, että ehdin ennen pimeän tuloa perille.
— Onko ikävä lähteä?