Kisälli yhä kopeloi taskujaan, mutta ei löytänyt sieltä rahaa. Vihdoin hän herkesi etsimässä ja rupesi tuikeasti katselemaan Kasperia. Virkkoi sitte äkkiä:
— Sinä olet varastanut minulta markan. Täällä ei ole ollut ketään muita ja raha on pois… ja sinä näytätkin varkaalta jo kauas.
Kasperi tuli veripunaiseksi kasvoiltaan, joka seikka vaan vahvisti kisällin epäluuloa.
— Anna tänne se hyvällä, muuten…
— Ei minulla ole kenenkään markkaa, sai Kasperi vihdoin änköttäen vastanneeksi.
— Valehtelit poika, ei syytön noin veripunaiseksi muutu… kyllä minä pian panen sinut totta puhumaan. Annatko rahan vai…?
Kisälli irroitti vyöltään solkisen hihnan ja rupesi sillä huitelemaan Kasperia. Tämä huutamaan, ja pian tuli mestari ja matami verstaasen. Kisälli lakkasi lyömästä, mutta vakuutti röyhkeästi Kasperin varastaneen häneltä markan.
— Se ei ole totta, intti Kasperi… minä en…
— On se totta. Tulit äsken punaiseksi kuin veri, vaikka nyt olet jo ehtinyt talttaa.
Ja kisälli rupesi syynäämään Kasperin lakkareja, joista ei kuitenkaan mitään löytynyt. Siinä syynätessä osuivat kisällin kädet koskemaan Kasperin liivin selkämystään, ja silloin ilon kiljahdus kuului verstaassa.