— Mikä kova tämä täällä on, häh?
— Se on minun oma rahani…!
Kisälli repäsi liivin selkämystän halki, aikoen noin vaan pitemmittä mutkitta anastaa rahan, mutta silloin Kasperin kova sisu kuohahti reunojensa yli.
— Kuuletko roisto, että se on minun oma rahani, jonka…
Ja samassa pöhnäinen kisälli makasi pitkänään verstaan lattialla. Petoeläimen notkeudella oli Kasperi syöksynyt hänen kimppuunsa ja osaksi ruumiin väkevyydellä paiskannut hänet allensa. Kuuma ottelu siinä syntyi. Mestari meni kisällin puolelle, mutta kaksinkaan eivät he Kasperia voittaneet.
Tämä luikerteli kuin mato irti heidän käsistään, kynsi ja puri heitä kasvoihin ja käsiin, ja lopuksi sieppasi pitkän naskalin työpöydältä, uhaten pistää silmät puhki jokaiselta, joka uskalti tulla häntä lähelle. Kun mestari näki ettei kovuus auttanut, virkkoi hän:
— Jo riittää… minä otan vahingokseni sen markan ja sinä Kasperi lähdet minun huoneestani ihan tällä silmänräpäyksellä. So, pian…
— Kyllä mennään.
Kasperi haki takkinsa ja lakkinsa ja syöksyi suin päin ovesta ulos. Ajatukset niin hurjasti kuohuivat, maailma pyöri viitenä silmissä. Ikäänkuin tenhottomuudesta askeleet ohjaantuivat kasarmia kohden, vaikka ajatukset eivät mitenkään olleet tolkullaan. Ne kuohuivat ja riehuivat niin hurjasti, niin kiivaasti…
Vähitellen sitten surkea todellisuus rupesi paljastumaan silmäin eteen. Joka askeleella, jonka astui kasarmia kohden, tuo surkeus yhä suureni, kunnes sillä ei enää ollut lainkaan rajoja. Se rusenti mieltä ja painoi askeleita niin kovasti, että täytyi hetkiseksi keskeyttää käynti. Maantien vieressä oli vielä sama kivi, jonka päällä oli syksyllä istunut ja istuessaan liivin selkämystään hopeamarkan neulonut. Samalla kivellä istui Kasperi nytkin, otti liivin käteensä, neuloi kahtia revityn selkämystän jälleen kiinni, antoipa neulan kiertää pariin kertaan markankin ympäri, ettei ainoa rikkaus pääsisi hukkaantumaan.