Katseli siinä kivellä sitte Juhanin aikuista sinistä taivasta, ja yhtäkkiä rinta täyttyi sanomattoman katkeralla surulla. Sydän rupesi hytkähtelemään, ruumis värähtelemään ja kuuma kyynelvirta syöksähti silmistä poskille. Tuntui ettei niin kovaa surua vielä milloinkaan ennen ollut tarvinnut maistaa. Ne muinaiset murheet olivat tämän rinnalla kuin lasten leikkiä konsanaankin.
II.
Vierähti vuosia kolme, ja sitte tuli uusi tuuma Kasperin päähän. Monien vaikeuksien perästä sai hän juhannusaattona tavata Sohvin, joka palveli kartanossa sisäpiikana. Sohville tuo uusi tuuma ensin piti uskoa ja hänen lausunnostaan sen toteuttaminenkin sitten tuli riippumaan, Lehtokujan mutka, johon ei kartanon ikkunoista sopinut nähdä, oli määrätty yhtymäpaikaksi ja aika niin varhaiseksi, että herrasväki vielä veti aamu-unia. Määrätyllä hetkellä tuli Sohvi kiirein askelin ja tapasi Kasperin nojaamassa paksuun vaahteraan.
— Mitä tärkeätä sinulla on nyt ilmaistavaa?
— No, näetsä, kun en minä menesty täällä millään alalla. Kuten tiedät, olen koettanut torpan renkinä, päiväläisenä ja jos jonakin, mutta mikään ei tunnu sopivan luonteelleni. Ihmisetkin aina karvauttavat mieltäni enkä minä uskalla rohkeasti astua kenenkään sivutse enkä ketään vastaan.
— Kyllä tuon hyvin tiedän. Ketä kerran ruvetaan polkemaan, niinkuin sinuakin… vaikka et sinä huonompi ole kuin muutkaan.
Ilon väläys näkyi Kasperin silmissä, hänen surullinen muotonsa muuttui rohkeaksi.
— Näetkö, minä olen tuuminut mennä kaupunkiin muurarinoppiin. Se on rahallista ammattia, kovin rahallista. Moni, jolla ei ole ollut muuta alkua kuin kaksi kättä, on näinä aikoina muurarin alalla rikastunut piloille.
— No, no, elä nyt…
— Jos sinä hyväksyisit tuon tuumani.