Noina vastuksien aikoina sitte heräsi eleille vanha himo väkeväin aineiden perään, ja eräänä pyrypäivänä löysi Kasperi itsensä kapakasta. Hän istui ja joi Markkasen kanssa, joka yhäti vielä oli hänen asuintoverinsa.
Himo teki pian Kasperin orjakseen — hän ei enää voinut päiväksikään irtaantua juomisesta. Ansiot, vanhat säästöt, kaikki hupenivat viinapikariin, ja rahojen loputtua tuli vaatteiden vuoro. Nekin vaihdettiin rääsyiksi, ja pian oli Kasperi muuttunut täydelliseksi katujätkäksi, joka teki päivän nälässä työtä, voidakseen istua illalla jonkun hetken kapakassa.
Joulun välipäivinä oli kaikki keinot loppuneet, oli työnintokin loppunut, sillä kurja elämä oli lyhyessä ajassa veltostuttanut jäntereet ja poistanut kaiken työhalun.
Erään kerran tuli Markkanen vasta aamulla kotiin. Sillä oli povessa hyvä hopeakello ja trikootakki. Viimemainitun heitti hän Kasperin syliin ja virkkoi:
— Joudu torille muuttamaan rahaksi tuo… tässä alkaa herrain elämä.
Leenan Kasperi.
— Mitä, helkkarissa? Mistä sinä…?
— Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa… joudu vaan torille, kyllä maalaiset sen ostavat. Minä lähden tätä kelloa sulattamaan.
Kohmeloinen Kasperi puki rääsyt ylleen, kiiruhtihe torille ja alkoi hieromaan takin kauppaa maalaisien kanssa. Olisi päässyt pian kaupattavastaan eroon, mutta vaati korkeita hintoja ja kulki siten torilla toisen luo. Sillä välin jo päivä alkoi sarastamaan. Vihdoin oli kaupat syntymäisillään erään hyvinvoivan näköisen isännän kanssa. Mutta rahoja lukeissa sekaantui eräs kaupungin matami kaupantekijäin asioihin, virkkoen:
— Tuo on varmaan varastettu takki… on niin varkaan näköinen tuo kaupitsija. Poliisi, hoi!