Kotona syntyy aika ilot. Äiti ottaa rahan käteensä, vakuuttaen että se on selvä hopeamarkka, nuoremmat siskot ja veikot joutuvat kokonaan ymmälle. He käsittävät, että jotakin erinomaista ja tavatonta on tapahtunut, ja he ryntäävät äidin ympärille, huutaen: markka, markka, anna minulle…
— Mutta missä on Alasen Saku? Tuolla tikapuilla keljottelee; ei tiedä, poika parka, vielä koko seikasta. Mitähän sanoo, kun…
— Saku, tule tänne, huutaa Selmi innoissaan rappusilla.
Saku nousee seisomaan ja silmittelee alas. Tekisi mieli laskeutua suorana kuin seiväs tikapuita myöten pihamaalle, mutta askeleet ovat hirmun leveitä; ei ole jaloissa mittaa astua sellaisia.
— No, Saku, tule pian, huutaa Selmi kärsimättömästi ja puolittain äkäisesti.
Jo käsittää Saku, että on jotakin kysymyksessä, jo alkaa hän kiepottaa itseään alas aika nokkelasti. Saapuu huutajan luo, astuu sisään punakkana ja pyöreänä.
— Näetkös, mikä tämä tässä on, virkahtaa Selmi verrattomalla äänenpainolla ja ottaa rahan esille.
— Markkahan tuo on, vastaa Saku kylmästi… olen maar minä nähnyt isällä ja äidillä…
— Niin, keskeyttää hänet Selmi… mutta onko sulla itselläsi, poikanen, milloinkaan ollut tällaista?
Saku alkaa aavistaa jotakin; hänen silmänsä suurenevat eikä hän saa sanaa suustaan.