Turha pelko. Yhdeksäntoista vuotias Esteri käytti koko illan itsensä niin järkevästi ja arvokkaasti, kuin konsanaankin täysin kehittynyt nainen. Ei näkynyt merkkiäkään entisestä tytönhoikaleesta, joka kolme vuotta taaksepäin oli ajellut perhosia takaa ja joka väliin aamusilla pistäytyi pihlajaan kukkumaan käkenä varsin sitä varten, että sai aimo torut vanhemmiltaan.
Ihmiselämän ankarat hallat toisinaan kylmettävät ihmeen pian lapsellisuudet pois. Esterikin kypsentyi parissa vuodessa järkeväksi naiseksi — — —
Kaksi markkaa.
Oli ihan sääntönä, että Selmi oli kaikessa etevämpi Sakua, olipa sitte kysymyksessä läksyjen oppiminen tai kujeileminen tai pieni kähmäkkä ylemmän kansakoulun poikien kanssa, sillä semmoistakin sattui väliin viikon päivinä. Selmiltä kävi kaikki niin liukkaasti, luontevasti ja niin ruton somasti… Ja sillä oli sellainen nopea käsitys- ja toimintakyky, sellainen liukkaus ja taipuvaisuus kaikkeen, että oikein veti ihmeeksi toisinaan. Saku oli hitaampi ja kankeampi eikä häneen pystynyt ensi nyhjäyksellä mikään asia, mutta sitte kuin pystyi, sitte pysyi lujassa.
Kehityksessä ei kuitenkaan sattunut suurtakaan eroavaisuutta. Selmin oppiessa tuntemaan aakkoset, oppi Sakukin, ja vaikka ensin mainittu usein keikkui jo kukkulalla, viimemainitun vielä hikoillessa mäen keskivaiheilla, pysyttiin kuitenkin rinnakkain. Sillä Selmin työhön tuli kernaasti aukkoja ja vuotopaikkoja, mutta Saku teki kypsiä jälkiä eikä hänen tarvinnut milloinkaan tehdä samaa nousumatkaa kahdesti.
Hyviä ystäviä he olivat, huolimatta luonteiden vastakkaisuuksista ja huolimatta siitä, että Saku oli pyöreä ja varteva, Selmi solakka kuin orava. Alempaa kansakoulua he yhdessä kävivät, asuivat samassa talossa, poimivat kesäisin yhdessä marjoja, onkivat ahvenia, tekivätpä yksissä tuumin pieniä kepposiaankin, semmoisia vähäpätöisiä, joihin alemman kansakoulun oppilaat kykenevät. Molempain vanhemmat kuuluivat työväestön luokkaan. Selmin isän suonissa juoksi vilkas pohjalaisveri, Sakun vanhemmat olivat hiljaista Hämeen kansaa. Miten oltiinkaan maailmassa risteilty, niin kaupunkiin oli vetänyt kummankin perheen tie, ja samaan taloon jouduttiin asumaan, samoja portaita polkemaan.
Saku piti toveriaan kovin suuressa arvossa, mutta pyrki sentään kaikessa sen rinnalle. Ja syntyi siten monta olantakaista ponnistelua, sekä koulupiirissä että sen ulkopuolella. Noin ylimalkaan onnistui Saku ponnisteluissaan mainiosti; ei sattunut useinkaan, ettei hän olisi tänään osannut sitä, minkä Selmi osasi eilen, olipa se sitte kujeilujen alalla tai läksyjen oppimista.
Kerran — koulut eivät silloin vielä olleet alkaneet — kihmelteli Selmi kaduilla, mutta toveri ei ollut mukana. Raatihuoneen lähellä koikkasi hän kappaleen matkaa yhdellä jalalla, silmitteli ylös korkeuteen sekä alas leipurin rappuja kohden. Oli satanut pari päivää, katukäytävien laiteilla oli liejua. Tultuaan raatihuoneen taakse näki Selmi liejussa jotakin valkoista ja välkehtivää. Mitähän se mahtoi olla? Jospa tarkastaisi toisella silmällä. Tönkäys isolla varpaalla, niin välkehtivää esinettä tuli enemmän näkyviin. Ja kaikki mitä tuli näkyviin, oli pyöreätä ja kirkasta.
Mitä tämä merkitsi?
Ja Selmi kumartuu, silmät kirkastuvat, iloinen hämmästys täyttää hänet korvalehtiä myöten. Välkehtivä esine on markka, hopeamarkka. Selmi heittää pari kuperikeikkaa ja lähtee vilistämään kotia kohden kuin pikajuna.