Lauantai-illalla tuli Vanhalan isäntä puhemiehen kera tuomaan kihloja. Naimiskauppa oli sillä päätetty. Heti kosinnan jälestä alkoi veljenvaimo lähennellä Esteriä. Jäykkyys suli, entinen kylmyys vaihtui lämmöksi, hymyilevä nauru ja ystävälliset sanat tulivat kuin itsestään; Mutta Esteri työnsi hänet ylenkatseellisesti luotaan pois. Tarjottu ystävyys tuli liian myöhään.
Pari viikkoa ennen häitä teki veljenvaimo viimeisen kokeen. Esteri istui käsi poskella ja mieli kylmänä, kun kokeilija ilmaantui kamariin.
— Unhotetaan pois entiset ja ruvetaan ystäviksi.
Esteri tunsi poskensa kuumenevan. Hän alkoi viheltää, kuten ennen onnen aikoinakin oli tavannut tehdä. Tuo ihminen oli lopultakin vihannut häntä köyhyyden tähden. Ja nyt kun hänestä tulee Vanhalan emäntä, nyt se kehtaa tulla tarjoomaan ystävyyttään. Säälittävä olento.
— En minä unhota milloinkaan sinua, herttainen kälyni, vastasi Esteri purevan ivallisesti… Kiitos vain kaikesta hyvyydestäsi näinä kahtena vuotena… niitä lie soma muistellaksesi. Ystävyyttä ei minulla, ikävä kyllä, ole varaa tarjota, olen siksi köyhä…
— Sinä olet tullut ylpeäksi, kovin ylpeäksi, kun pääset talonemännäksi.
— Hyvänen aika! huudahti Esteri naurusuin ja viattoman näköisenä. Talostahan minä itsekin olen, enhän minä torpasta ole.
Esteri käytti terävintä asetta mitä hänellä oli. Ei mikään koskenut veljenvaimoon niin kiusallisesti ja ärsyttävästi, kuin muistutus että hän oli torpasta syntyisin.
Häät pidettiin syyskesällä Vanhalassa. Päivä oli lämmin ja sees. Esteri lähti jo aamupäivällä kotoa, sanottuaan jäähyväiset vanhemmilleen, siskolle ja veljelle, jotka tulivat vasta myöhemmällä häätaloon. Ei yhtään kyyneltä tullut hänen silmäänsä hyvästi jätellessä, mutta kun hän sitte tienkäänteessä loi silmäyksen synnyinkotiinsa, syöksähtivät kuohuvan runsaat vedet silmiin. Siinä oli lähde lähellä, Einolan Katri pysäytti hevosen, Esteri juoksi tuttua polkua myöten lähteelle ja pesi sen kirkkaalla vedellä kyyneleensä pois. Ne olivat viimeiset hänen neitoijällään.
Vihkijäistilaisuudessa osoitti hän erinomaista tyyneyttä. Selvällä ja kuuluvalla äänellä luki hän vihkivalan sanat, kasvoilla ilmeni sellainen tylsyys, että äiti ja omahiset imettelivät. Ensin mainittu varsinkin oli pelännyt, että Esteri kadottaisi tyyneytensä ja tekisi jonkin ajattelemattomuuden.