— No, tulkoon sitte, eihän ne voi muuttua huonommiksi minun päiväni.
Hän nousi ylös ja lähti kiireesti astumaan kotia kohden. Hän oli paluumatkalla Einolan Katrin luota.
Kotiin saavuttuaan sulkihe hän kamariinsa… koetti tyynnyttää mieltään, mutta koetus ei ensinkään luonnistunut. Kylmä ahdistus, jommoista ei hän ennen eläissään ollut tuntenut, kouraili häntä… hän ei saanut kyyneleitäkään tulemaan. Pelastettu ja — kuitenkin perikadossa, soi alati hänen korvissaan.
Iltakin oli jo kulunut niin myöhälle, ettei hän voinut lähteä Einolan Katrin luo, kuulemaan sen mielipidettä. Einola oli Vanhalan naapuri, Katri oli ainoa lapsi. Sillä oli jo salasulhanenkin, pulska, samanikäinen poika. Katri varmaankin hämmästyisi, kun kuulisi että hänestä ja Vanhalan Kallesta tulee pari.
Mutta se ei saa tapahtua, ei elämän päivinä. Jo seuraavana päivänä lähtee hän Einolaan ja lähettää peräyttämisilmoituksen Sannalle. Hän tekee sen ihan varmaan, vetelästä suohon, kovan onnen päiviltä perikatoon ei hän syökse itseään, ei, ei…
Vasta aamupuolella nukahti Esteri, mutta uni oli levotonta, rauhatonta. Kun hän aamulla heräsi, vallitsi sellainen sekavuus ja hämminki hänen sydämmessään, ettei hän osannut päättää sinne eikä tänne. Toisin silmänräpäyksin päätti hän jyrkästi peräytyä, toisin silmänräpäyksin asianhaarat tuntuivat väkisin työntävän hänet miehelään.
Einolaan meno siirtyi tuonnemmaksi.
Veljenvaimon kanssa syntyi sanailu aamuaskareita tehdessä. Tähän saakka oli Esteri tavallisesti vaiennut tai korkeintaan lausunut jonkun miedon, mielipahaa ja loukkausta ilmaisevan sanan, mutta nyt ei hän enää voinut niellä harmiansa.
— Sinä olet torpasta kotoisin ja omaa lajiasi… mutta minä olen perintötalon tytär.
Samassa viskasi hän kädestään jotakin lattialle, otti lypsysangon ja riensi karjatarhaan. Siellä hän kyllä katui sanojaan, mutta anteeksi pyytämään ei hän mennyt. Ennen veljen naimista oli hän rakastanut kaikkia ihmisiä, ihana sopusointu oli vallinnut hänen ja koko maailman välillä, mutta tuo vieras olento oli kahden vuoden aikana joka päivä kylvänyt myrkyllisiä vihan siemeniä hänen sydämmeensä, ja nyt alkoi kylvö tuottaa satoa, kasvullisuutta. Viha ja katkeruus oli herättänyt vastavihaa ja katkeruutta, samalla kuin viha heräsi hänen sydämmessään, oli häneltä ryöstetty kaikki elämän rikkaus ja onnellisuus, niin ettei ollut jälellä muuta kuin katkerat tunteet.