— Mutta se on niin ilkeätä.
— Jäisivät maarkin tytöt naimatta, jos tuollaisista piittaisivat. Miehillä semmoisilla kuin Vanhalan isäntä, on aina oma arvonsa, ei sitä kukaan pidä muistissa, mitä silloin tällöin on tapahtunut. Eikö olisi lystiä heilua varakkaan talon emäntänä? Eikö?
Esteri tunsi ohimojensa kuumenevan. Päästä pois veljenvaimon silmien alta, päästä emännäksi varakkaasen taloon, jossa saa käskeä ja komentaa ja jossa ei tarvitse alituiseen pelätä väijyviä silmiä, olisi siinä kostoa. Mutta toisaalta sellainen pisamakasvoinen, ryppyinen mies kuin Kalle. Ja se Annin asia ja ne entiset, joista maailma on kohissut…
— En minä tiedä, ei taida sopia… kylmät väreet soutivat taasen Esterin sydämmessä.
— Hupsu tyttö, millaisia puhelet, se sopii niin mainiosti.
— Miten se Kalle on tullut minua ajatelleeksi, tuskinhan me olemme sanaa vaihtaneet.
— Se on nähnyt sinut aina milloin olet käynyt Einolassa… ja se on ruvennut mieltymään.
— Ei se taida sopia, kaikki ihmiset nauraisivat… enkähän minä tunne Kallea kohtaan…
— Hupsu tyttö, mitä puhelet. Kotonasi olet viidentenä pyöränä vaunuissa, mutta Vanhalan emäntänä…
Veljenvaimon tiukoilemiset, hänen äänensä kiusallinen sointu, hänen kylmyytensä, häijyytensä, kaikki kuvautuivat äkkiä Esterin silmien eteen. Ja samassa iski kova kostonhalu hänen sydämmessään. Ohimot kuumenivat, mieleen kertynyt katkeruus vapisutti kättä. Jos hän kiusallakin…