— Raastuvan takaalta. Äiti pani minut viemään sukkia Veikkoselle. Kalle ei ollutkaan kotona, oli lastuja noutamassa Peliinin uudelta rakennukselta. Minä tuumasin myöskin mennä sinne. Tulin raastuvan kohdalle, tulin ohitse. Hih-hei, kadulla kiiltää ja välkkyy jotakin. Minä varpaalla koskettamaan. Hih-hei, se oli markka, poikaseni, joka kiilti ja välkkyi kuin aurinko, tuo sama markkanen, jota sormesi nyt koskettaa.
Saku hengittämättä kuunteli Selmin juttua.
— Minäpä en ensin tahtonut uskoa silmiäni, luulin että se oli tinaa tai jotakin muuta, mutta…
— Olikin hopeata. Eiköhän mennä katsomaan sitä paikkaa, minä tahtoisin nähdä…
— Mennään vaan… ja pojat juoksemaan raastupaa kohden.
— Tuossa on kämmenen kuva, sanoi Saku, kun olivat tulleet paikalle ja Selmi oli osottanut kohdan, missä markka oli maannut.
— Minä heitin siinä lystikseni pylläkän… tuossa noin näet ison varpaan sijan, siinä kohden se kiilsi ja siihen minä tonkasin.
Saku oli varsin huumautunut ihmetapauksesta. Kotiin tultuaan näytti hän nololta sekä entistä totisemmalta. He olivat olleet Selmin kanssa tähän saakka jokseenkin tasa-arvoisia, mutta nyt oli tasa-arvoisuus saanut pahan kolauksen. Selmi oli kohonnut arvaamattomaan kunniaan, josta kunniasta hänellä, Sakulla, ei ollut kynnen vertaakaan osaa. Tasa-arvoisuuden laita markka-asian jälkeen oli noin ja näin. Muut ne vielä lietsoivat tuota alemmuuden tunnetta parempaan eloon. Puhuivat ihmetyksellä Selmin löydöstä ja lausuivat ihmetyksen ohessa koreita kehusanoja. Isäkin teki siten. Työstä kotiin tultuaan ja illallista syödessään, hiipi Saku hänen polviensa lähelle ja virkkoi:
— Kuulkaahan, isä.
— No, mitäpä nyt?