— Yläsen Selmi löysi tänään markan.
— Oh-hoh, sepä vasta peijakasta. Mistä löysi?
— Raastuvan takaalta.
— Oh-hoh, sitäpä oli vikkelä veitikka.
Yöllä näki Saku unia markasta tuhansissa eri muodoissa. Hän oli milloin löytävinään sadottain markkoja, milloin taas kadottavinaan ne. Aivan aamulla, kun hän jo oli hereillä ja silmät auki, alkoi hän tulisella innolla penkoa sänkyvaatteita.
— Saku, mikä sinun nyt on? kysyi äiti.
— Se markka putosi tänne, se hopeamarkka.
Äiti rupesi nauramaan ja silloin Saku selvisi unenpyörryksistä. Mutta alemmuuden tunne ei laannut kiusaamasta, ahdistamasta. Hän ei ollut enää Selmin vertainen, ei omissa silmissä eikä muidenkaan silmissä, hän oli jäänyt takapajulle aimo matkan.
Päivemmällä tarkastettiin löytömarkka perinjuurin, luettiin kirjoitukset, numerot, koetettiin sen helähdystä eikä mieli tahtonut ensinkään väsyä ihmettelyihin.
Iltapuolella meni Saku lastuja noutamaan Peliinin uudelta, tekeillä olevalta rakennukselta. Joku hämärä tunne sanoi hänelle, ettei muu kuin luja ponnistus voinut nostaa häntä alemmuuden tilasta Selmin tasalle. Siten oli ennenkin ollut, siten oli nytkin. Ponnistus, luja ponnistus tarvittiin taasen tehdä. Markan löytäminen oli elin-ehto hänelle, jos ei mielinyt tykkänään takapajulle jäädä. Hämärän tunteen ohjaamana alkoi Saku tarkkaan tirkistellä jalkoihinsa, sekä meno- että paluumatkalla. Jos sattuisi että hänkin löytäisi… Mutta eipä sattunut sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan. Luonteensa mukaisesti rupesi Saku ponnistelemaan yhä kovemmin. Minne menikin ja mistä tulikin, aina asteli hän etunojassa, aivan kuin olisi ottamaisillaan kadulta jotakin.