— Aivan samoin kuin sinäkin. Tämä minun markkani on sinun markkasi veli, ja se lähti veljeään etsimään. Pitkälläkadulla minä sen yhätin äsken, kun se oli matkalla. Oli niin veitikan lystiä… ja Saku kertomaan löydöstään seikkaperäisemmin. Kun hän oli lopettanut, virkkoi Selmi:
— Tietävätkö ne tuolla jo?
— Eihän ne vielä…
Ja pojat menivät uutista kertomaan ensin Alaselle ja sitte Yläselle. Ja markat pantiin rinnakkain, syrjät, paksuus, vuosiluvut, kaikki verrattiin toisiinsa. Ja siihen päätökseen tultiin, että markat olivat yhtä arvokkaat.
Ja Ylänen virkkoi ihmeissään Sakulle:
— Voi veitikka, vai löysit sinäkin. Nyt olette taas yhtä kyvykkäitä kumpainenkin. Ei ole yhtään eroa.
Ja sepä se juuri olikin pääasia. Koulutkin taasen piakkoin alkoivat vaikutuksensa, ja jollei Sakukin olisi löytänyt markkaa, olisi tasa-arvoisuus pahasti häiriintynyt.
Se markan löytö reipastutti ja innostutti vastaisiin ponnistuksiin.
Kesäinen kertomus.
Enoni tunsi todellakin itsensä onnettomaksi, siinä sohvalla nyyhkyttäessään ja ajatellessaan kaikkea mikä oli synkkää, surullista, ikävää. Surullinen mieli-ala tuli äkkiä. Postitoimistoon mennessä olivat ajatukset vielä hilpeät, silmäys rusotti onnea, mutta takaisin palatessa suru jo ahdisti rintaa, ja silmäykset olivat niin haikeita, kuin olisi kaikki onni ja ilo mennyttä.