Ja syy tuohon kaikkeen oli eräs pikkuinen seikka: Yrjöltä ei tullutkaan päivän postissa kirjettä, vaikka sen oli määrä tulla. Kolmesti kuussa kirjoittivat he toisilleen, väliin neljästikin, kun sattui olemaan jotakin tärkeämpää ja huvittavampaa sanomista. Kolme kertaa kuitenkin oli vakituinen määrä, niin olivat he suostuneet erotessa ja molemmin puolin vakuuttaneet täyttävänsä suostumuksensa… ja kuitenkaan ei Yrjöltä tullut kirjettä. Postinhoitajatar oli hymyillyt veitikkamaisesti ja lausunut, ettei ole tällä kertaa. Käsittihän se hyvinkin, mitä merkitsi kolme neljä värikuorista kirjettä kuussa, joissa osoitekirjoitus oli pelkkää taidetta.
Tähän saakka ne olivat kirjeet saapuneet säännöllisesti, siten nuo kolme päivää saivat ihan erityisen merkityksen. Niillä oli ihana värityksensä, joka näkyi ainoastaan hänen silmäänsä, niitä päiviä kohtaan oli sydämmesssäkin erityinen tunne, sellainen suositteleva, hyväilevä ja ilostava tunne, joka pani ajatukset vilkkaiksi ja kultasi ne kauneimmalla ruusunvärillä.
Miten Yrjö saattoi noin unhottaa kirjeen lähettämisen, kun hyvin tiesi, että hän sitä niin palavasti odotti. Miten saattoikaan tuottaa sellaista surua, ikävää, mielihaikeutta, miten?
Ja Emmi painoi poskeaan lujemmin sohvaan ja nyyhkytti kovemmin. Sydämmetön Yrjö, kiusantekijä, pahan tuulen tuottaja ja…
Alma, Emmin kesätoveri ja rakkain naisystävä samalla tuli huoneesen.
— No, taivas, mikä lapsen on, mikä?
— Minä olen onneton, kerrassaan onneton… Emmi peitti kädellään silmänsä.
— Pakottaako rakkauden hammasta niin kovin? Hi-hi, -hi-hi, hii…
— Elä kiusaa minua, Alma, et kuitenkaan tiedä, miten minä kärsin tällä hetkellä.
— Pium, paum, nauti elämää, sä silloin kuin se sulle hymyää…