Jalkaa polkien lauloi Alma Emmin mielilaulua pari värsyä.
— Unhottiko Yrjö panna kirjeesen suukkosia?
— Unhotti koko kirjeen.
— Ja siitä on kyynel silmässä… oi sitä rakkautta! Mutta luetaanpas mitä "Pohjantähden" kertoelmissa sanotaan rakkauden pikkusuruista… ja Alma otti pöydältä muutaman novellikokoelman ja alkoi lukea: Kun rakkaus vielä on heilimäajallaan, silloin on se niin hentoa ja arkaa, että pienikin viima koskee siihen kipeästi. Elämän todellisuus sen kuitenkin aikaa myöten päivetyttää, ja kun se ehtii terää tekemään, varisee liiallinen hentous pois ja jälelle jääpi se, mikä on pysyvätä, ja se kestää kylmiäkin viimoja. Elämän todellisuus on rakkaudelle samasta merkityksestä kuin ahjo raudalle: todellisuuden rakkaus ei ole tunnetta, se on paljo suurempaa, syvempää, ja sitä ei kihlausajalla yleensä aavistetakaan, vaan vasta tuonnempana…
— Lopeta jo, Alma, minä en tiedä rakkaudesta muuta kuin sen, että rakastan, rakastan hirveästi, ja muuta enempää en tahdokaan tietää. Rakkauteni, olkoon se sitte äsken herännyttä tai päivettynyttä, tekee minut onnelliseksi; mutta nyt tänään, kun ei tullut Yrjöltä kirjettä…
— Tuollainen pikkusuru ei kannata kyyneliä, se menee pian ohi… ja niitä jaksetaan kantaa suurempiakin suruja rakkauden tähden, paljo suurempia. Mutta lähdetäänpä järvelle ja soudetaan Immenkivelle, siitä salmensuuhun…
— Ei, en minä nyt lähde, mene sinä yksin… Emmi käänsi päätään pois ja liikahutti kärsimättömästi ruumistaan.
Alman lähdettyä makasi hän vielä hetkisen sohvalla, mutta nousi sitten ylös, haki Yrjön kirjeitä käsille, selaili niitä, lukien rivin sieltä, toisen täältä ja koskettaen väliin huulillaan jotakin suloista sanaa. Ja niitähän siellä oli ihan kirjavanaan. "Rakas Emmi", "rakas lapsi", "rakas kullan nuppu" ja paljon muuta sellaista hyväilevää oli joka sivulla, ja niitä oli silmän hauska nähdä, niitä oli huulten hauska toistella. Vuosi taaksepäin ei Emmi vielä tiennyt rakkaudesta. Hänestä oli tuntunut vallan hullunkuriselta, kun seminaarikumppanit vehkeilivät mies-oppilasten kanssa, ihastuivat, rakastuivat, kylmenivät, olivatpa väliin hirveästi mustasukkaisiakin toisilleen. Rakastui Emmikin seminaarissa, mutta hän rakastui Almaan, omaan luokkatoveriinsa, ja rakastuminen tapahtui niin kiihkeästi, kuten olisi siinä ollut kysymyksessä taivas ja kadotus. Alma, tuo suurivartaloinen tyttö, jolta muka puuttui kaikki viehätys ja naiselliset avut, tuo "pitkä Alma", joksi miesoppilaat häntä nimittivät, se voitti ensi silmäyksellä Emmin sydämmen. He rakensivat liiton keskenään, ja liitto pysyi ehjänä rikkoutumatta kertaakaan, sillä Emmi suorastaan jumaloi Almaa. Hän ei astunut askeltakaan seminaarin aituuksesta ulos, ilman ettei Alma ollut rinnalla, eikä tehnyt pienintäkään työtä Alman mielipidettä kuulematta. Vertaillessaan omaa sisällistä olentoaan Almaan, joutui ensimainittu aina tappiolle. Hänellä itsellään oli oikkuja, pahoja tuulia, ja hän käytti mielellään teeskentelyä ja viekkautta tovereitaan kohtaan, mutta Alma oli aina sama tyyni, koristelematon ja lämmin olento, hänessä ei näkynyt naisen tavallisia heikkouksia. Ja niin iloinen ja viehättävä hän osasi olla, vaikk'ei sitä miesten seurassa näyttänyt. Muutenkin oli Almalla yleensä se ominaisuus, että hän vieraiden seurassa osasi peittää hyvät puolensa, josta seurasi, että usea toverikin piti häntä tyhjänä, vaikka asia yksinkertaisesti oli siten, ettei Alma ollut huvitettu mielittelemisestä enempää naisia kuin miehiäkään kohtaan. Seminaarista päästyään joutuivat he kauas toisistaan, mutta heti ensimmäisen virkavuoden jälestä viettivät he kesälupansa Emmin kotona, pienessä lukkarilassa, jossa heillä oli sievä vinttikamari asuttavana. Sitte, kun he taaskin vuoden kuluttua toisen kerran ehtivät kiertää yhteen, oli tapahtunut suuri asia: Emmi oli joutunut salakihloihin.
Kaikki oli käynyt nopeasti ja niinkuin kohtalon määräyksestä. Kun hän erosi Almasta elokuun lopulla ja lähti opettajapaikkaansa, tunsi hän itsensä erinomaisen virkeäksi, elonhaluiseksi. Iltapäivällä saapui hän perille. Ollen matkasta hiukan väsynyt, istui hän keinutuoliin, aikoen ensi työkseen tarkastaa miten huolellisesti suntion vaimo, joka siivosi hänelle, oli kesänaikana kastellut ja hoidellut kukkia, mutta samassa joku noputti oveen, ja ennenkuin hän kerkisi kunnolleen vastatakaan astui nuori apulainen huoneesen, esittäen itsensä ja mainiten jotakin muuttolinnuista, joiden paluuaika jo näytti olevan käsissä.
Emmi tunsi poskensa kuumenevan… ajatuksiin tuli outo rauhattomuus, joka toisin vuoroin tuntui suloiselta, mutta toisin vuoroin ahdisti rintaa. Hän katsoi apulaiseen. Lyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, avomieliset kasvojenpiirteet, mutta katse ja esiintyminen hiukan epäröivä ja ujo. Vaatetuksessa, ihon hipiässä ja hiusten hoidossa näkyi syvien rivien rotumerkit, ja kun esittely oli tapahtunut ja jokunen sana vaihdettu, lausui nuori apulainen suoraan, että hän toivoi Emmistä itselleen henkiheimolaista, jonka kanssa saisi imartelematta vaihtaa mielipiteitä.