Siitä hetkestä se sitte alkoi. Kun Emmi illalla paneutui levolle, näki hän viimeiseksi kuvitelmissaan nuo avomieliset kasvot, kuuli tuon matalan, mutta hyväsointuisen äänen, ja kun hän aamulla heräsi, muisteli hän jokaista sanaa, minkä apulainen illalla oli lausunut. Oliko sitte mielikuvituksen ansio ehkä, mutta apulaisen puheet ja mietteet tuntuivat, kun niitä tarkemmin ajatteli, erittäin ytimekkäiltä; niistä leyhkyi jotakin uutta ja tuoretta, jota Emmi oli hämärästi itsekin tuntenut monia aikoja, mutta jota hän ei ollut kyennyt selvin lausein lausumaan.
Ensimmäistä käyntiä seurasi toinen, kolmas. Ensi aikoina luuli Emmi vaan pelkältään ihailevansa apulaisen rikasta ja väkevää henki-ihmistä, mutta pian teki hän huomion, että ihailussa löytyi jotain muutakin hellempää ja ihanampaa, joka pani sydämmen sykkimään lämpöisemmin ja antoi uuden merkityksen nykyisyydelle. Avomieliset kasvojenpiirteet, teeskentelemättömyys, kaikkea hienomaisuutta karttava käytös veti Emmiä vahvasti puoleensa ja toi samalla onnen tunnetta ja tuollaista hienoa havaintoelämää, joka heräävälle rakkaudelle on omituista. Apulaisen seurassa unhottui Emmiltä oikullisuus ja kaikki muutkin luontaiset naisheikkoudet… elämä sai kokonaan uuden värityksen. Kaiken tuon lisäksi vielä vanha lapsuudenaikuinen unelma sievästä pappilasta puutarhoineen ja järvineen, joka unelma tuli rikki revityksi, kun veli vähää ennen ylioppilaaksi pääsemistä joutui tautivuoteelle ja sai valkoisen lyyrylakin sijaan mustan ruumiskirstun. Apulaisen olento loihti tuon lapsuusunelman esiin kaikessa vihannuudessaan… Emmi rupesi sitä yhä tiheämmin muistelemaan. Hän piirsi sen paperillekin, ja siihen pantiin lähelle kirkkomiesten venevalkama, lampaat, lehmät, pantiinpa suuri villakoirakin pihalle, jommoinen kotona oli ollut Otto-vainajan eläessä.
Ennen uuden kesän joutumista sitte tapahtui kosinta. Emmi oli aikeessa lähteä kävelylle eräänä iltana ja toimittaa samalla vihko-ostoksia, kun Yrjö monipäiväisen poissaolon jälestä astui sisään. Oli iloinen, kuten tavallisesti, mutta kun oli teetä juotu ja väitelty tarpeeksi erään äsken ilmaantuneen novellin johdosta, vaikeni Yrjö ja kävi miettivän näköiseksi. Emmi silloin kysyi, josko hän oli loukkaantunut väittelyn johdosta. Kysymykseen tuli kieltävä vastaus… ja ennenkuin Emmi ehti mitään huomatakaan, istui Yrjö hänen vieressään sohvalla, piti hänen kättään omassa kädessään ja nojasi päätään häneen. Unhottumaton ilta!
— — Muistelmat keventivät Emmin raskasta mieltä, paha tuuli tyyntyi, vähitellen tuli ihka kirkas, pilvetön sää. Tieto että Yrjö, tuo lujamielinen, itsenäinen ja väkevähenkinen mies rakasti häntä sielunsa kaikella voimalla, pääsi äkkiä valtavaksi tunteeksi, ja siihen tunteesen häipyi koko paha mieli, koko tuo pikku suru, joksi Alma sitä oli nimittänyt. Mutta kostaa hänen kuitenkin piti kärsimänsä ikävä, kostaa kovasti…
Ja Emmi pani kirjeet jälleen säilöön, otti kynän ja paperia esille ja alkoi kirjoittaa: — — — että Sinä tällaista surua raskitsit tuottaa omalle tytöllesi, jolle olet luvannut ikuista hellyyttä ja jonka pieninkin suru ja ikävä pitäisi koskea Sinuun hirveästi. Mutta ehkä teidän miesten laita on siten, että kun vaan vähänkin pääsette varmuuteen naisen kaikkikärsivästä ja kaikkikestävästä rakkaudesta, tuosta sukupuolemme onnettomimmasta heikkoudesta, niin silloin luulette jo olevan oikean ajan ruveta vähitellen pingoittamaan jousta… Mikä esti sinua lähettämästä edes muutamaa riviä määräpostissa? Ei mikään muu kuin se, että ajattelit ettei se niin vaarallista ole… että morsianta pitää vähitellen totuttaa ja vähitellen ottaa takaisin kaikki mitä heikkouden hetkinä on tullut luvatuksi. Te miehet luulottelette itsekkäisyydessänne…
— Mutta jopahan minä nyt olen mieletön… Emmi melkein punastui suuttumuksesta omaa itseään kohtaan… ja ihan naurettavan turhamainen. Että rakkaalle Yrjölleni noin tuhmia puhuisin.
Hän repi kirjeen palasiksi, pureskeli palaset pieneksi palloksi, jonka viskasi avoimesta ikkunasta ulos. Alkoi sitte astella ympäri huonetta…
Kuinka tämä kesä sentään oli ollut ihanampi kaikkia muita kesiä hänen elämässään. Kuinka se oli muistoja täynnä siitä unhottumattomasta illasta saakka, jolloin Yrjö tuli istumaan hänen viereensä sohvalle. Vielä yksi tällainen ihana kesä, niin Yrjö ottaa vakinaisen tutkinnon, ja sitte? No, sitte heidät vihitään täällä isän ja äidin luona, ja vihkimisen jälestä lähtevät he matkalle, kohden sievää pappilaa, jonka puutarhan alla on järvi, kirkkomiesten venhevalkama…
Kävellessään ympäri huonetta, sattui Emmi silmäämään ulos järvelle. Näki Alman juuri saapuvan Immenkivelle. Vene suljui hiljaa kivenkylkeen, soutaja työnsi airon pystyyn mutapohjaiseen järveen ja kiipesi ylös kivelle. Emmi istui ikkunalle, veti nenäliinansa esille ja liehutti sitä. Jotakin valkoista vilmehti Immenkiveltä… Alma oli huomannut merkinannon ja vastasi siihen…
Nyt hän varmaan viritti lauluksi, hänellä olikin niin kaunis, taipuisa ääni. Emmin korva melkein erotti Alman lempilaulun säveltä: Honkain keskellä mökkini seisoo, ja samassa tuokiossa Emmille itsellekin tuli laulun into. Onnensa yltäkylläisyydestä hän äkkiä heläytti: