Syvä huokaus keskeytti ajatuksen. Äiti tiesi omasta kokemuksestaan, mistä merkityksestä hallinnon luovuttaminen tuli olemaan Esterille. Kahdentoista vuotias Miina, nuorin lapsista, oli toisen luontoinen, ja se voisi jäädä isän ja äidin hoitoon, jos olot kiertyisi kylmiksi, mutta Esteri, arkatunteinen ja lapsellinen Esteri, sen kanssa oli vaikeinta.
Huononpuoleinen vuodentulo joudutti päätöksen toteuttamista. Rukiista saatiin tuskin viittä jyvää, heinänteko-aikana satoi katkeamatta, perunoihin tuli rutto. Karjan kustannuksella saatiin velan korot ja ulosteot suoritetuiksi. Silloin päätös ratkaistiin.
Talon hallinnon saatuaan alkoi poika etsiä sopivaa vaimoa, sellaista, jolla oli kykyä talon komentoon ja joku summa rahaa. Muuan varakas torpantyttö osoitti taipuvaisuutta. Kosija, kahdenkymmenen vuotias nuorukainen, ajoi asiaansa tulisesti, sillä saalis oli verrattain oivallinen. Tytön myötäjäisrahoilla voisi lyhentää kiinnitysvelkaa ainakin puolet, rahojen lisäksi tuli vielä muutakin irtainta samassa suhteessa. Onnekkaampaa naimista ei poika ollut uneksinutkaan.
Kun talon luovuttamisesta oli kulunut vuosi umpeen, pidettiin häät. Ne eivät olleet loistavat, mutta hupaiset ne siltä olivat. Seitsemäntoista vanhalla Esterillä, joka oli morsiustyttönä, oli uusi, tiiliruskea pukine yllään. Väri ei tosin soveltunut tilaisuuteen, mutta hänellä ei vielä ollut kunnollista mustaa pukinetta eikä hän siitä ensinkään pahoitellut. Häissä ei ollut ketään isoisia eikä siis mitään silmäänpistävää eroa näkynyt hänen ja muiden vieraiden vaatteusten välillä.
Sitte alettiin elämään uusissa oloissa. Esteri, joka vilkkaalla mielikuvituksellaan oli toivonut naimisen johdosta mahdollisia ja mahdottomia, pettyi heti ensimmäisinä päivinä. Veljen vaimo tosin puheli hänelle ystävällisesti ja nauroikin joskus mukana, mutta hänen käytöstavassaan oli jotakin, joka pidätti Esteriä pääsemästä häntä aivan lähelle. Heidän välilleen ilmaantui ensi hetkistä saakka jonkinlainen juopa, ja juopa kasvoi ajan mukana yhä jyrkemmäksi. Veljenvaimon läheisyydessä tunsi Esteri itsensä araksi, yksin ollessa painui hänen mielensä alakuloiseksi. Toisinaan tuntui kaikki niin oudolta, vieraalta, tuntui koko olo ja elämä ihka toisellaiselta kuin ennen, jolloin isä ja äiti vielä ohjasivat talon komentoa, jolloin veli vielä oli naimatonna. Epäillen että hänessä itsessään ehkä löytyi suurin syy, koetti Esteri entistä hartaammin saavuttaa veljensä vaimon ystävyyttä ja rakkautta. Mutta jota enemmän lämpöä hän osoitti puoleltaan, sitä enemmän kylmyyttä ja jäykkyyttä niitti hän vastalahjaksi, sitä kauemmas hän työntyi päämäärästään.
— Eikö sitä naineenakin saa olla iloinen? virkkoi hän kerran veljensä vaimolle, yritettyään turhaan sulattaa tämän kylmyyttä ja jäykkyyttä.
— Saa kyllä olla iloinen, mutta ei saa olla harakkamainen, kuului vastaus.
— Harakkamainen!… Esteri loukkaantui syvästi. Hän ei enää koko päivänä nauranut eikä puhunut turhia.
Vähitellen muuttui hän epäileväksi ja epäröiväksi, ja yhtämittainen ristiriita rupesi vallitsemaan hänessä. Hän olisi mielellään ollut iloinen ja entisen tapainen, mutta hän ei ollut enää milloinkaan varma, oliko ilo paikallaan tai ei. Veljenvaimon kasvojen ilme peräytti hänen naurunsa, vieras ja outo ilma, joka tuntui täyttävän entisen rakkaan kodin, ikäänkuin kahlehti hänen vasituiset ja luontaiset taipumuksensa.
Töiden ja askareiden johdosta alkoi myöskin sadella muistutuksia hänen osalleen. Kun hän teki jotakin oman älynsä mukaan, sanoi veljenvaimo heti, ettei se työ lainkaan olisi kiirehtänyt, joku toinen muka oli tärkeämpi, kiireellisempi. Mutta jos Esteri epävarmuuden silmänräpäyksenä tiedusteli töiden suhteen jotakin, kuului heti vastaus, että suuren tytön toki pitäisi tietää sellainen asia kysymättäkin.