— Niin oli.
— Anna anteeksi, hyvä naapuri, ihminen on heikko. Meillä oli silloin kova köyhyys ja puute… ja kiusaaja kävi kovasti päälle. Tuolla tallissa on nuori liinaharja hevonen, ota se siitä summasta, mutta älä häväise nimeni muistoa, lasteni ja miniäni tähden. Ymmärräthän, naapuri.
— Kyllä minä ymmärrän… olkoon niinkuin sanot.
— Jumal' armahtakoon minua… sairas veti pari rajua, vihlovaa henkäystä… äiti, älä sinäkään puhu pojille, että heidän isänsä oli varas… Jumal' armahtakoon minua… Älä hukkaa, naapuri, sitä liinaharjaa markkinoille, se on kovin arka piiskalle ja suusta repimiselle… hoida sitä hyvin…
Pari vieläkin rajumpaa ja vihlovampaa henkäystä ja Juha makasi liikkumattomana.
Rikas Poutalan isäntä mutisi jotakin siunauksentapaista.
Pois mennessään talutti hän marhaminnasta Pehkojan muhkeata liinaharjaa, joka oli kyllä enemmänkin arvoinen, kuin mitä lompakossa oli silloin rahaa ollut…
Kaksi hää-iltaa.
— Nyt ne tulee, nyt ne tulee… Kihamoivan riemun valtaamana syöksyi Tuomo mökkiin, viemään äidille tietoa, että hääjoukko juuri saapui Onnelaan. Ja niitä on niin paljo, niin paljo, ja hevoset hirnuvat, klaneetti soi, ja pöly nousee niin korkealle…
Tuomo nosti käsiään ylös, pienet ja kirkkaat silmät säihkyivät kuin pakkaisyön tähdet, vartalo ikäänkuin kirpuloi riemuissaan.