— Työnnä ovi auki, käski äiti, joka makasi lapsivuoteessa… että kuuluu klaneetin soitto tännekin.
Tuomo juoksi ulos, jättäen oven auki jälkeensä. Mökin lähellä oli tasainen kallio, josta oli näkö-ala koko Onnelan talon ylitse, ja sinne kalliolle asettui Tuomo pitämään silmällä häiden menoa. Hän oli vielä pieni poikanallikka eikä hän ymmärtänyt häistä juuri sen enempää, kuin että ne olivat jotakin verrattoman riemukasta, että niihin kuului etupäässä syöntiä, juontia, tanssia ja soittoa. Nämä Onnelan häät varsinkin olivat ärsytelleet hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan, sillä puolisen vuotta niistä oli myötänään puhuttu, niiden viettämiseen valmistauduttu, sekä puolella että toisella. Oli korjattu Onnelan huoneitakin, olipa portit ja pihan aitakin maalattu uudestaan häitä varten. Kaikki tapahtumat, tuomen kukkimiseen ja rukiin heilimöimiseen saakka, yhdistettiin Onnelan häihin ja mainittiin aina niiden yhteydessä.
Onnetar pyöräytti asiat kuitenkin sille kannalle, ettei Tuomo päässyt näkemään häitä lähemmältä. Äiti joutui makuulle, isän täytyi mennä häätämään metsäpaloa, joka kuivan kevään vallitessa oli päässyt irti jossakin Onnelan alueella; yksin meneminen hääväen jalkoihin ei voinut tulla kysymykseenkään.
Mutta huttua onnettarelle, olipahan siinä Tuomon häätupana tuttu, omahinen kallio, johon näkyi koko Onnelan talo, kuului soitto, ja kuuluipa toisinaan häävieraiden puheet ja naurutkin. Ja lisäksi vielä kesäinen aurinko paistaa hulmutteli niin makean lämpöisesti, niin leikillisesti ja viehkeästi, että olisipa ollut aika tuhmasti tehty, ruveta enempiä toivomaan ja vaatimaan.
Ja siinä tutulla, omahisella kalliolla tähysteli Tuomo häätaloon. Hän nautti kaikesta, mikä nautittavaa oli, hänen pieni sydämmensä kuohahti tuon tuostakin reunojaan myöten iloa täyteen. Aina välimmiten juoksi hän äidilleen kertomaan näkemiään ja kuulemiaan.
Iltamyöhällä alkoi häätalosta kuulua viulun ja klaneetin yhteis-soittoa. Korvat hörpässä kuunteli Tuomo sulavia säveleitä, lyöden tahtia milloin kädellään, milloin jalkaa polkemalla. Äkkiä valtasi hänet tanssimisen halu. Hän kavahtihe seisomaan, asetti kädet lanteilleen ja alkoi notkutella ja keikutella itseään. Hän oli kerran sattunut näkemään, miten vanha Keihäs-Mikko, joka oli palvellut ruotuväessä, humalapäissään tanssi "venäläistä", ja Keihäs-Mikon liikkeitä ja elkeitä tavoitellen tanssi Tuomo omahisella kalliollaan Onnelan häitä. Hyppi toisinaan kyykyssä, toisinaan eteen- ja taaksepäin. Teki käsillään kaikenmoisia kummallisia liikkeitä, vihelsi ja huhautteli mitä erilaisempia ääniä rinnastaan ilmoille, joutuen sitä tehdessään aivan haltioihinsa innosta. Hengästyttyään piti hän pienen loma-ajan, ja alkoi sitte taasen leikin uudelleen. Mutta silloin raikuva nauru kuului hänen korviinsa. Joku joukkue nuoria poikia ja tyttöjä, jotka olivat menossa häitä kuokkimaan, olivat keksineet Tuomon ja jääneet ihmetellen seisomaan paikalleen.
— Enemmän sitä lajia, huusi yksi joukosta… so, ala notkua vain.
— Ja anna käydä oikein täydestä, lisäsi toinen… muljota kahta paremmin.
— Se on ehkä Turkin katrillia, arveli kolmas.
Tuomoa vähäsen pisti sisulle, kun olivat keksineet hänet tanssimassa, mutta kun joukkue ehti ohitse ja revolverin laukauksiakin alkoi kuulua häätalon pihalta, unhotti hän heti harminsa ja elpyi iloitsemaan uudelleen. Läpi väsyneenä hän vihdoinkin astui mökkiin, paneutuen levolle, mutta mieli ja ajatukset olivat yhäti kiintyneet häihin.