— Oletko sinäkin viettänyt häitä? kysyi hän äidiltään innokkaasti… Oletko milloinkaan?
— Olen, Tuomoseni, vastasi äiti… olen minäkin viettänyt häitä.
— Oliko paljo väkeä?
— Oli kyllä, mutta ei toki niin paljo kuin Onnelassa.
— Soitettiinko klaneetillakin, oliko paljo hevosia, ja nousiko suurikin pöly?
— No, ei sitä niin tarkalleen osaa sanoa… Äiti koetti vastata kierrellen, kaarrellen, mutta Tuomo ei siihen tyytynyt. Totuus, ettei ollut semmoista ilonpitoa, täytyi pakostakin tulla ilmoille.
— Miks'ei ollut? Miks'ei ammuttu pyssyillä ja miks'ei…?
— Muuten vain, keskeytti äiti… nukutaan jo pois, että jaksetaan nousta aamulla ylös.
— Kun minä vietän häitä, soitetaan klaneetilla, ammutaan pyssyillä, ja hevosia ja pölyä on niin mahdottomasti. Eikö niin äiti?
— Ei tiedä… parasta on että nukutaan, aurinko jo kohta nousee.