— Kylläpä minä vain tiedän…
Tuomo ahdisteli vielä äitiään muutamilla kysymyksillä ja vaipui sitte uneen.
* * * * *
Vuodet kuluivat, Tuomo kasvoi pitkäksi, solakaksi nuorukaiseksi, jolle elämä oli pelkkää hymyilyä. Hän oli isän ilo, äidin ylpeys, ja vaikka hän olikin vain mökin poika ja renki, nautti hän kaikkein suosiota. Ei sitä hauskuutta nuorien kesken, jossa ei Tuomo ollut osallisena, ei sitä ilonpitoa, jossa ei Kivelän solakka poika ensimmäisenä heilunut.
Ja Onnelassa kasvoi tytär, kaunis kuin kedon kukka, ihana kuin kesäisen aamun henkäys. Rakkaus, tuo ijäti muuttumaton, syttyi Tuomon ja Eevan, rengin ja talon tyttären välille, mutta sitä ei sanoiksi sanottu, lauseiksi laadittu. Joku silmäys portailla vastaan tullessa, joku erityisempi hymyily arkipuheiden sekaan, siinä kaikki ulkonaiset ilmaukset nuorten keskinäisistä väleistä.
Tuomo sitäpaitse ei ollut oikein varma tytön tunteista. Toisinaan olivat todisteet kumoamattomia, mutta, toisinaan tulivat epäilykset ja tekivät mielen tummaksi, arkailevaksi, ja siitä taasen johtui tuiki varova käytös Tuomon puolelta. Hän oli kaikissa tapauksissa päättänyt välttää hyljätyn kosijan asemalle joutumista s.o. naurunalaiseksi tulemista, kiertyivätpä sitte asiat minne päin tahansa. Hän oli kuin purjehtija, joka, purjeet levällään, odottaa tuulen heräämistä.
Ja tuuli heräsikin. Pelkkien arvelujen ja ehkäpä osaksi salaisen kateudenkin perusteella ruvettiin kuiskailemaan Onnelan tyttären ja Tuomon väleistä yhtä ja toista, jotka kuiskailemiset saattoivat olla tyhjiä otaksumisia, mutta saattoipa niissä olla tottakin joukossa. Kukaan ei sitä varmuudella tiennyt, ja epävarmuus juuri kiihdytti, kuten tavallista, asiain pohtimista siihen määrään että kaiut ulottuivat Onnelan emännänkin korviin. Joku hyvä ystävä sivumennen huomautti hänelle, että Tuomo oli siksi solakka ja verevä veitikka, ettei ollut mitään takeita, vaikka se vielä vävyksikin ponnahtaisi Onnelaan. Silloin Onnelan emäntä löi kädellä otsaansa, vakuuttaen pyhästi ettei sellaista ikinä tule tapahtumaan. Heidän ainoa lapsensa, joka peri Onnelan maat ja mannut, sitäkö työnnettäisi rengille, eipähän, ei. Jos Tuomolla oli jotakin sinne päin mielessä, sai hän pian kokea että se oli hassutusta, ja jos Eevakin riivaantuisi, niin löytyipä hänessä, Onnelan emännässä, eukkoa Eevankin varalle.
Noin päätteli emäntä, toimien siihen suuntaan, että Tuomo sai päästökirjan kouraansa, kun palvelijain pestuuaika läheni.
Eeva ei näyttänyt olevansa milläänkään käännöksestä… ei ottanut koko asiaa puheeksikaan. Tuomo oli ohjelmansa mukaan vaiti hänkin. Hän käsitti ettei hänen toimintansa voinut mitenkään edistää asiain onnellista kehitystä, kaikki sai jäädä tapahtumien varalle.
Ja niin läheni päivä, jolloin Tuomon tuli lähteä Onnelasta. Lähtöpuuhissa tulivat he toisiaan vastaan aitan lähellä, seisahtuivat ja katsoivat toisiaan hätäisesti.