— Miksi et huoli? kysyi veli, joka ei tiennyt kesällisestä tapauksesta mitään ja joka luuli siskonsa ja vaimonsa elävän sulimmassa sovussa.
— Muuten vaan… minä kudotan Einolan Katrin kanssa…
Kun veli pääsi syyn perille, torui hän vaimoaan siitä, ettei tämä ollut kutonut samanväristä ja -raitaista kangasta Esterille kuin itselleenkin.
— Turhaa sisuttelemista, vastasi vaimo… kangas on yhtä hyvää ja lujaa, mutta Esteri on sellainen toranrakentaja ja…
— Mutta väri ja raidat, eihän ne kuitenkaan ole…
— Väri ja raidat, Jumalan nimessä… ottakoon sitte Esteri minun osani, hänelle se kai kuuluu ansiosta, minä saan elää ja olla armopaloilla. Sellainen rikas neito…
— Ei se kuulu asiaan.
— Mutta se kai kuuluu asiaan, että sinä ja Esteri saatte kiusotella minua mielin määrin. Eihän minusta ole ollut mitään hyötyä talolle, Esterin nojallahan tässä on päästy kai jaloille…
Veli sai sellaisen läksytyksen, että hän suuttui koko kangasrettelölle. Kun ei Esterille kerran kelvannut oma osa eikä kutojankaan, niin sai olla kelpaamatta.
Einolan Katrin kanssa toimitti Esteri kangasta itselleen. Hänellä oli monivuotiset säästöt kanahoidosta tallessa mustaa pukinetta varten. Sen teettäminen sai siirtyä tuonnemmaksi.