— Mikä Markun talossa emännän keikkuessa? Elää vaan ja on, ei puutu mikään. Pellot talon ympärillä, karjaa ja lampaita, kultaa ja hopeaa, silkkiä ja samettia. Oho-ooi, Aina Maria, oho-ooi, ei toista kertaa tule sulle tarjolle tällaisia.
Porvari-Jussi näytti verrattoman puhemiestaitonsa.
Kaarle Henrikin korvissa nuo ylistykset olivat aivan paikallaan, olivat vallan välttämättömiä, sillä tyttö oli nuori, ja nuoren järki tarvitsee nyhjäystä. Niillä on tähän maailman aikaan monenlaisia hassutuksia päässä niillä nuorilla tytöillä. Menevät monasti köyhälle miehelle, joka päälle päätteeksi on hurjakin, ainoastaan sen vuoksi, että se sattuu olemaan nuori — ja hylkäävät vanhan ja vakavan, vaikka onkin rikas. Jos tuo Aina Mariakin, mutta ei, kyllä se on toki viisaampi. Se teki jo vuosi taaksepäin häneen sellaisen vaikutuksen, että on viisas. Liisa-vainaja sairasti silloin ja hän kävi kaupungissa rohtoja hakemassa. Aina Maria seisoi Rantalan kaivolla, kun hän teki paluumatkaa. Silloin jo tuli ajatus hänen päähänsä kuin leimaus… että jos Liisa vain kuolee tautiinsa, niin tuo tyttö… tuo tyttö se toki on viisas. Siitä pitäen oli hän asiaa ajatellut ja…
— Saanko jättää kihlat? Markun lihava isäntä nousi ylös ja katsoi kysyvän näköisenä Rantalan emäntää.
— Saatte, hyvä isäntä, ei meidän puolesta ole mitään estettä. Parempaa onnea emme ole osanneet Aina Marialle toivoa.
Ne oli komeat kihlat, jotka vedettiin esille. Kultakello, kolme paksua kultasormusta ja viidensadan markan seteliraha.
— No, Aina Maria, mitä sanot? Kelpaako ottaakses? kysyi Porvari-Jussi.
— En minä oikein vielä… jos antaisitte olla toiseen kertaan… en minä näin äkkiä.
Aina Maria sopersi jotakin kiellontapaista, mutta äiti kaappasi häneltä suunvuoron, vakuuttaen että tottahan ne kelpaa… ujostelee vaan, kun on nuori ja lapsellinen.
Rantalan isännän ja emännän saattamana kosija puhemiehineen vihdoinkin lähti, luvaten piammiten uudistaa käyntinsä. Vasta heidän mentyään tuli Aina Maria täydellisesti tajuihinsa. Hän viskasi kihlat pöydälle ja vannoi pyhästi, ettei se aurinko ikinä nouse, jolloin hän lähtisi pappiloihin ja vihille Markun Kaarle Henrikin kanssa. Ei ikinä, siitä luonnollisesta syystä, että hän jo vuoden kaksi on ajatellut myllärin Lauria siksi, jonka kanssa hän polvistuu vihkituolille. Lauria, jolla oli niskassa niin kauniit kähärät, joka aina puhui päinvastoin kuin ajatteli, joka aina härnäili muita tyttöjä sen vuoksi, ettei kukaan olisi päässyt heidän vehkeittensä perille… että he kattelivat toisiaan eri tavalla kuin muita, että he puhuivat silmän luonneilla monta asiaa. Sitte kun Laurin vanha isä kuolee, tulee Laurista mylläri ja hänestä myllärin emäntä. Niin kauvan ei kumpainenkaan huoli kenestäkään toisesta, vaan odottavat vaikka vuosia kymmenen. Asiasta ei oltu virkattu sanaakaan heidän välillään, mutta se oli niin luonnollista, ettei se vakuuttelemista tarvinnut. Hän ja Lauri, Lauri ja hän, se oli niin luonnollista. Ketään kolmatta ei heidän väliinsä. Ei rikasta, ei köyhää, ei nuorta, ei vanhaa. Ei milloinkaan, ei milloinkaan.