Noiden ajatusten tuudittamana Rantalan Aina Maria sinä yönä nukkui uneen.
Aamulla tuli äiti kamariin, silmät ilosta loistavana. Ja virkkoi:
— Sitä onnea kun sinulle tuli, Aina Maria, sitä onnea. Isä ja minä olemme…
— En minä huoli koko onnesta, elkää toivoko. Lähden ennen vaikka kotoa pois.
— Lapsi, ajattele mitä puhut. Rikas, kunniallinen mies tarjoo sinulle kätensä, talonsa, tavaransa ja sinä… Muista Viljolan Ainaa, joka rakastui renkimieheen ja hylkäsi kaikki kunnolliset kosijansa. Millaisen sai palkan? Nyt on lapsi kummallakin käsivarrella, mies juo ja elää huonoa elämää eikä kuulu kauniita juttuja Ainastakaan. Missä on rakkaus… rakkaus… rakkaus… se Viljolan Ainan kuuma rakkaus? Se hukkui silakan suolaveteen.
— Minä viisi Ainasta, mutta Markun Henrikistä en huoli, elkää luulko sinne päinkään.
— Lapsi, lapsi… ja äiti alkoi saman jutun uudestaan toisessa muodossa. Aina Maria kuunteli välinpitämättömänä, mutta siitä huolimatta jäi yksi ja toinen siemen itämään ajatusten rakoloihin. Pyörähdellä rikkaan talon emäntänä, jossa oli suuret vaate-aitat, suuri pellavamaa, hopeata ja silkkiä… olisipa se jotakin. Kirkonmäellä ja kaikissa tilaisuuksissa ihmiset kuiskaisivat toisilleen: näettekö, tuolla tulee rikkaan Markun emäntä!
Parin viikon kuluttua uudisti kosija käyntinsä ilman puhemiestä, sitte hän taasen tuli viikon päästä. Aina Mariaa vapisutti aina kun olivat kahdenkesken. Kaarle Henrikki teki häneen samallaisen vaikutuksen, kuin sadun vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä.
Kun ehdittiin niin pitkälle, että pappiloihin meno tuli kysymykseen, kuohahti Aina Marian vastarinta tulisen kovana ilmoille. Hän ei ikinä menisi Kaarle Henrikin rinnalla pappiloihin eikä myös antaisi suostumustaankaan. Ennen saisivat hänet vaikka tappaa.
Kuohahdusta seurasi hervostuminen, jota äiti osasi käyttää hyväkseen, tinkimällä Aina Marialta sanattoman suostumuksen.