II.
Markun talo oli kylän suurimpia ja rikkaimpia. Ja se sijaitsi aivan peltojensa keskellä. Tuvan ikkunoista sopi näkemään melkein koko tiluskuvion, joka kaarti ympäri tanhuata.
Ja siellä hääri nyt emäntänä seitsemäntoista vuoden vanha Aina Maria. Ei ollut muuta naisväkeä apuna, kuin muuan Reeta-niminen vaimo, joka oli kaukaista sukua isännälle ja jolla oli oma mökki riihitanhuan takana. Heti häiden jälestä oli Kaarle Henrikki ystävällisesti huomauttanut, ettei Liisa-vainajankaan aikana ollut enempi naisapua, kuitenkin tuli karja ruokituksi ja tavalliset talonaskareet tehdyiksi. Ja Aina Maria vastasi heti, ettei hänenkään emännyytensä vaadi useampaa naishenkilöä, hän kyllä kykenee toiminnassa sen kuin ensimmäinenkin vaimo. Ja siksi se sitten muodostui, että Reetta ja Aina Maria hikoilivat kaksikseen emännyyden taakan alla, kertaakaan valittamatta, että työ pyrki olemaan mahdottoman raskas.
Rikkauksien ja vaateaittojen sisällön ihaileminen vei alussa Aina Marialta ne lyhyet silmänräpäykset, jolloin sai hengittää irrallaan työn aisoista. Piirongin laatikossa löytyi vanhoja kulta- ja hopeakaluja, aitoissa liinakankaita, peitteitä ja kaikkea lajia siihen määrin, että silmä väsyi katselemiseen, käsi nostelemiseen.
Hellyyden kaipaus oli ainoa sora-ääni, joka heti ensi päivinä häiritsi oloa. Onneksi toki löytyi tuo pieni raukka, joka oli jäänyt orvoksi puolen vuoden vanhana. Se oli esine, johon Aina Maria sai vuodattaa ja purkaa kaiken naisellisen hellyytensä. Hän hoivasi lasta, nauroi ja soperti sille ja leikki sen kanssa. Kun vain rinnassa tuntui kylläiseltä, niin lapsi raukan luo meni, otti sen syliinsä ja purki sille hyväilyissä ja katseissa kaiken naisellisen lempensä ja hellyytensä, jota ei kehdannut miehelleen näyttää.
Äiti kävi pienen siskon kera pari kertaa talven kuluessa vierailemassa Markulla. Aina Maria koetti näyttää onnelliselta, tyytyväiseltä, ja Kaarle Henrikkikin pani pehmeyttä ääneensä. Talon elämä näytti tosiaankin päivänpaisteiselta. Mutta hyvästi jättäissä tulvahti kyyneleet Aina Marian silmiin, ja hän kuiskasi äidilleen, että menisihän se elämä muuten mukiin, mutta oli työtä niin hirmuisesti.
— Nähkääs, on pieni lapsi, rengit ja karja, ja meitä ei ole kuin kaksi, Reeta ja minä. Sitä on niin uuvuksissa iltasilla, että tahtoo nykertyä polvilleen.
— Noh, vastasi äiti, ole nyt vaan mieliksi sille, kyllä se tuonnempana ottaa piian, kun ensin koettelee, mihin kelpaat ja kykenet. Pääasia on, että voitat sen suosion.
— Ei, ei se ota, se on liian itara ja luulokas. Se pelkää että tuhlataan ja hävitetään talon omaisuutta läpi käsien. Ei ensimmäisen vaimonkaan aikana ollut ketään, sitten täytyi pakosta ottaa Reetan.
— Noh, koeta nyt vain olla mieliksi, kyllä perässä helpottaa, ole varma. Ei sitä ole kenenkään täällä maailmassa perin mukava olla… aina kenkä jostakin kohden pingoittaa.