Kului talvi ja tuli kevät. Yhä piukemmalle vedettiin Markun nuori emäntä Aina Maria. Hän sai joka päivä kuulla, miten Liisa-vainaja oli sen ja sen kohdan täyttänyt ilman mitään melaa ja ilman huokailemista, että oli liian paljo työtä, pyörimistä. Sanomaton vastenmielisyyden tunne täytti silloin aina Aina Marian sydämmen, ja hän vapisi pelosta ja vihasta. Kaarle Henrikki, pienine, syvälle painuneine silmineen, lihavine naamoineen oli hänestä kuin vuoren peikko, joka söi herkukseen ihmisiä… Reetalta pääsi silloin tällöin sananen, joka ilmaisi ettei edellisen vaimon kohtalo ollut hiuskarvankaan vertaa parempi. Aina sekin oli saanut moitteita osakseen, sama jos teki kohtuullisesti tai kaikin voimin. Äiti-vainajaansa oli Kaarle Henrikki aina vedonnut ensimmäistä vaimoa ohjatessa.
Aina Maria olisi pienestäkin hyväilysanasta tullut onnelliseksi, mutta sellaista hän ei saanut milloinkaan. Onnellisin tapaus se, ettei saanut suoria moitteita. Tuo kiittämättömyys, tuo hellyyden osoittamattomuus, se toisin hetkin ihan kuohutti verta.
Kerran kosketti Aina Maria palvelustytön tarpeellisuutta. Se oli eräänä iltana, jolloin hän, viimeiseksi työkseen lypsettyään Reetan kanssa karjan ja nukutettuaan orporaukan, oli niin uuvuksissa ettei kyennyt kunnolleen riisua vaatteitakaan yltään. Vuoteelle heittäydyttyään, virkkoi hän epäilevästi ja pelokkaasti:
— Kuulkaa, Kaarle Henrikki, (— hän ei koskaan sinutellut miestään —) eikö me oteta piikaa? Minä en kestä, minä en jaksa Reetan kanssa yksin. Sitä on työtä niin että ihan kätkee.
— Ettäs kehtaat, nuori ihminen, valittaa väsymystä, vastasi isäntä. Ei Liisa-vainaja milloinkaan…
Aina Maria painoi käden korvansa päälle. Tuo ainainen vetoominen Liisa-vainajaan oli sietämätöntä, hän ei kärsinyt sitä enää kuulla…
Aavistuksen tapainen tunne ilmoitti hänelle, että hänellä oli Liisa-vainajan kohtalo edessä. Tehdä ja raataa aamusta varhain iltaan myöhään, aina vaan raataa ja tehdä kuin orja, siksi että kuolema lopettaa orjuuden. Niin oli Liisankin käynyt. Reetan suusta kerran pääsi sellainenkin viittaus, ettei Liisa-vainaja vielä makaisi mullan alla, jos vaan Kaarle Henrikki olisi toisin sitä kohdellut. Aina Maria ei heti ymmärtänyt viittausta, mutta nyt se alkoi selvitä… ja nyt häntä puistutti.
Päästäkseen peikon kauhusta vapaaksi, likisti hän silmänsä kiinni ja loihti mieleensä Laurin kuvan… niskakiharat, kirkkaat silmät, veitikkamaisen naurun…
Kuvaa muistellessa lämpenivät tunteet… rupesivat hyväilemään väsynyttä ruumista. Ja uni tuli pian…