Varsinkin kesäiseen aikaan oli Markun Kaarle Henrikillä vakinaisena tapana istua aamusta iltaan saakka tuvan penkillä. Hän näki siitä pellolle, jossa rengit ja mökkiläiset työskentelivät, Ei tarvinnut muuta kuin siirrellä itseään ikkunan luota toisen luo, aina sen mukaan miten pikaista työn joutuminen milloinkin oli. Ja samalta istuimelta saattoi hän pitää silmällä naisväen s.o. Reetan ja Aina Marian toimia. Ei yksikään käden liike jäänyt häneltä näkemättä, ei yksikään epäkohta huomauttamatta. Missä pieninkin muistutuksen aihe ilmaantui, siinä oli muistutuksen tekijä aina saapuvilla ensi kädessä.
— Onko se ollut koko ikänsä noin laiska? kysyi Aina Maria kerran Reetalta.
— Se ei ole työhön kajonnut iki päivänä, vastasi Reeta. Ei muuta kuin istunut, tarkastellut ja ärähdellyt, sitä se on tehnyt elämänikänsä, ja sitä se osaa…
— Se epäilee meitäkin, että tuhlaamme salaa ja varastamme. Se epäilee minuakin niin kamalasti.
— Eipä niinkään, lapseni, enemmän se sinuun luottaa, kuin ennen Liisaan.
— Ohoh, se ei voi olla totta.
— Onpa ainakin. Tiedätkö, Liisa-vainaja ei milloinkaan päässyt yksin aittaan, ei saanut edes leikata lihaa ruokapataan. Kaarle Henrikki pääsi kerran pienen petoksen jäljille ja…
— Semmoisen, joita mekin olemme tehneet välttämättömyyden pakosta.
— Paljo pienempi se oli… muutama jauhokoura liiemmäksi minulle, enempää ei tarvittu, sitte hän ei enää saanut mitään liikuttaa. Luuletko, että Kaarle Henrikki itse lähtisi huomenna kuormaa ajamaan kaupunkiin, jollei hän luottaisi sinuun. Ei maar lähtisikään.
Aina Maria tuli niin hämille uutisesta Liisa-vainajan suhteen, ettei hän osanut muuta kuin ihmetellä.