— Se ei kelpaa minnekkään tuo Jaakon Leena, se liikuttelee itseään kuin vanha honka. Tällä lailla eläen tässä tulee hukka käteen.
— Kärsikää nyt muutama aika, pyysi Aina Maria rukoilevasti… vaikka menee huonommastikin.
— Karja saa nähdä nälkää, rengeiltä ja työväeltä kuluu päivät ruokaa vartoessa.
— Ottakaa joku kolmanneksi, esim. Mikko suutarin vaimo.
— Se on pöyhkeä ja suupaltti. Ja sitäpaitse eihän sitä nyt ruveta keräämään koko kylän akkoja Markulle.
Päivän kahden kuluttua veti Kaarle Henrikki taasen samaa virttä. Muitten surkeuksien lisäksi oli hän huomannut, että Jaakon Leena kahmiskeli pivoonsa leivän paloja, lihan kappaleita ja muita kouraan mahtuvia. Vei niitä arvatenkin nälkäisille lapsilleen.
— Liisa-vainaja ei maannut kuin kaksi päivää, virkkoi hän sitte virtensä päätökseksi, kolmannella jo…
Aina Maria tukki korvansa kädellään. Kaarle Henrikin poistuttua nousi hän ylös ja rupesi vähä vähältä tarttumaan käsin kiinni talon komentoon. Jaakon Leena sai mennä tiehensä.
Rantalasta tultiin ristiäisiin Markulle; pojalle pantiin nimeksi Lauri, äidin innokkaan vaatimuksen mukaan.
Sitte meni elämä taasen tavallista rataansa jonkun aikaa. Aina Maria hääri ja raatoi Reetan kanssa, Kaarle Henrikki istuskeli tuvassa aamusta iltaan. Onnettomien kestien jälestä ei hän enään luottanut muihin kuin omaan itseensä.