Mutta sitten Aina Maria väsyi. Hän makasi sairaana päivän, toisenkin. Nousi taasen työhön ja sairastui taasenkin. Kaarle Henrikki oli päivät umpenaan pahalla tuulella. Hänen kaksi pientä, syvälle painunutta silmäänsä väijyivät alituiseen terävinä, vihaisina. Kerran keksi hän Aina Marian rikkomassa jotakin sääntöä vasikkain juottamisessa, ja silloin hän äkimystyi ja päästi suustaan raakoja haukkumasanoja. Aina Maria ei voinut hänkään enää kytketä kiukkuaan ja vastenmielisyyttään, joka lähes kaksi vuotta oli hautunut mielessä. Vapauden himo leimahti yht'äkkiä ilmoille mahtavana liekkinä.
— Juottakaa itse vasikkanne, virkkoi hän rajusti, en minä ole teidän orjanne.
— Jaa etkö sinä ole?… pienet silmät kävivät vieläkin pienemmiksi; niiden ilkeä terävyys pani Aina Marian yhä hillitsemättömämpään raivoon.
— En tuntiakaan tästä lähin, minä menen tieheni, minä menen kotiin lapseni kanssa, en minä anna tappaa itseäni, kuten Liisa-vainaja. Te petomainen mies tulitte Rantalaan Porvari-Jussin kanssa viettelemään nuorta, ymmärtämätöntä lasta kullalla ja hopealla. Kuvasitte sille elämän pelkäksi iloksi ja hypyksi rikkaan talon emäntänä. Ja kun saitte kynsiinne, niin imemään rupesitte ensi päivästä saakka niinkuin hämähäkki kärpästä. Kenellä on niin kurjat orjan päivät kuin rikkaan Markun emännällä? Sanokaa! Kenen täytyy sillä tavalla tehdä työtä henkensä edestä? Ei kenenkään. Mitä iloa minulla on teidän rikkaudesta, jolla minun saitte vietellyksi? Ei mitään. Kerjäläinen elää rikkaampaa elämää kuin Markun emäntä. Te viettelitte minut… veitte minut väkipakolla. Hyvä Jumala, kysyittekö kertaakaan minulta, josko huolin teistä miehekseni? Ette. Teitte vaan niinkuin hevoiskauppaa, ja pakotuksella saitte minut kirjoittamaan nimeni kuulutuskirjan alle. Uhkasitte viedä käräjiin, ja Porvari-Jussi… kirottu Porvari-Jussi, sen kieli tarvitsisi leikata juuria myöten poikki, ettei se enää tämmöisiä onnettomuuksia saisi toimeen. Ja te, te rikas Markun Kaarle Henrikki, te tarvitsisitte saada vaimon hornan alimmaisesta kerroksesta. Minä en enää tuntiakaan ole teidän talossanne, sillä te olette itse hornan musta henki. Minä lähden nyt oitis, enkä pyydä muuta kuin lapseni ja nämä vaatteet mitä on ylläni.
Ja Aina Maria viskasi maitokiulun kädestään nurmelle ja astui askeleen mennäkseen tiehensä. Mutta samassa Kaarle Henrikin raskas käsi löi häntä vasten suuta, vasten silmiä, niin että maailma musteni. Ja hän kaatui nurmelle. Siinä raskas käsi löi häntä uudestaan ja kovemmin… yhä kovemmin.
— Älkää enää, Kaarle Henrikki, älkää enää, Jumalan…
— Pyydätkö anteeksi? Rukoiletko?… kaksi pientä, harmaata silmää tuijotti Aina Mariaan… kaksi käärmeen silmää.
— Rukoilen, rukoilen, älkää enää, Kaarle Henrikki kulta… kyllä minä olen nöyrä ja tottelevainen… en minä koskaan enää, en koskaan… Kaarle Henrikki kulta…!
V.
Aina Maria joutui toisen kerran lapsivuoteelle, synnytti terveen tyttölapsen, josta Kaarle Henrikki oli erittäin tyytyväinen, sillä ensimmäisestä vaimosta eloon jäänyt tyttö raukka oli kuollut. Mutta tyytyväisyyttä häiritsi taaskin talon emännyyskomento, sillä taasen oli Jaakon Leena haettu Reetan apulaiseksi, taasen hävittivät rengit ja työväki aikojaan ruokaa odotellessa, ja karja ei tullut ruokituksi määrätunneilla. Kaiken tuon vuoksi Aina Maria jo kolmantena päivänä tuumi nousta makuulta, ollakseen Kaarle Henrikille mieliksi. Kohtauksen jälestä navetan takana oli hän tullut ikäänkuin hypnotiseeratuksi, hänellä ei ollut omaa tahtoa lainkaan. Vapauden halu kuiskasi hänelle: karkaa, pakene vaikka yöllä, äläkä palaa milloinkaan — mutta samassa näkyi kaksi pientä, syvälle painunutta silmää, ja samassa Aina Maria rupesi vapisemaan ja ikäänkuin kutistui kokoon.