Neljäntenä päivänä hän todenteolla nousi toiselta lapsivuoteeltaan ylös ja rupesi taaskin vähin erin tarttumaan talon toimiin kiinni. Hän sairastui ja parani, sairastui taasen ja parani taasen, ja sillä lailla kului kokonainen kuukausi, jolla ajalla Aina Maria oli toisen päivän terve, toisen päivän sairas. Mutta sitte tuli ankarampi, pitkällisempi koettelemus. Eräänä iltana karjaa ruokkiessa kaatui Aina Maria navetan lattialle ja rupesi huutamaan apua kaiken tähden. Reeta juoksi hakemaan Kaarle Henrikkiä, yhdessä sitte kantoivat hänet kamarin vuoteelle. Kun ei taudin kohtaus mennytkään seuraavana päivänä ohi, kuten oli jo säännöllisesti kuukauden aikaa tehnyt, haettiin Jaakon Leena taaskin auttamaan Reetaa.
Kaarle Henrikki toivoi päivä päivältä, viikko viikolta Aina Marian parantumista, mutta toivo siirtyi yhä kauvemmaksi, jota pitemmälle tautia kesti. Sairaan kasvot muuttuivat kalpeiksi, katse kävi tuikeaksi, ääni teräväksi. Tuskallisten silmänräpäysten aikana se huusi äitiään… rukoili että Kaarle Henrikki panisi noutamaan. Mies vihdoin suostui… lähetti hevosella hakemaan Rantalan emäntää. Hetken huojennusta näytti sairas saaneen, kun äiti hoiti ja vaali kaikella hellyydellään. Mutta tauti ei siltä luopunut. Rantalan emäntä oli jo ollut toista kuukautta Markulla, ja yhä vielä virui Aina Maria tautivuoteella. Haettiin rohtoja ja apua jos jonkinlaisia, mutta mikään ei auttanut. Vihdoin virkkoi Rantalan emäntä Markun isännälle:
— Sinun täytyy lähteä kaupunkiin tohtorin luo… tämä on vaarallista tautia eikä tähän meikäläinen ymmärrä…
— Kai sitä täytyy mennä… ja tuumittuaan asiaa tarpeeksi, lähti Kaarle Henrikki vihdoinkin lääkärin apua hakemaan. Rantalan emäntä muistutti häntä tarkoin selvittämään tohtorille taudin laadun ja yksityiskohdatkin.
Avun hakijan lähdettyä muuttui sairas lauheammaksi, melkeinpä iloiseksi ja herttaiseksi mieleltään. Tahtoi nähdä lapsiaan ehtimiseen, vaati laittamaan itselleen monenlaisia nautittavia, joista ei sitte kuitenkaan maistanut enempää kuin kielen kostukkeeksi. Rantalan emäntä toivoi jo onnellista käännettä, mutta toisena yönä siitä pitäin kuin Kaarle Henrikki oli lähtenyt lääkärin apua hakemaan, muuttui sairaan tila äkkiä yhä vaarallisemmaksi. Ei saanut silmänräpäyksenkään lepoa, vaan riuhtoi ja vaikeroi ja vapisi. Äidin sydän oli haljeta, nähdessään lapsensa kovat tuskat.
Ja aamulla juuri ennen päivän tuloa meni sairaan järki sekaisin. Se rupesi puhumaan Laurista ja Porvari-Jussista, jonka kieli leikataan juurta myöten poikki, ja mustan peikon vaimosta, joka tuodaan hornan alimmaisesta kerroksesta ja jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä.
Rantalan emäntä meni herättämään Reetaa. Kun he yhdessä sitte tulivat kamariin, löi tuonen mies viikatteellaan viimeisiä lyöntejään.
— Lauri, johan tulit, virkkoi sairas, silmäin kiiluessa erinomaisen kirkkaasti. Lauri, Lauri, minä olen odottanut sinua joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys. Oi, miten hauskaa, että vihdoinkin tulit. Nyt me lähdemme yhdessä, Lauri ja minä… minä ja Lauri. Leikkasitko Porvari-Jussilta kielen poikki juurta myöten? Haa, vai leikkasit, se oli hyvä, oikein hyvä. Ja toitko sille pedolle vaimon hornan alimmaisesta kerroksesta, mustan vaimon, jolla on korttelia pitkät kynnet ja kaksi tulista hiiltä silminä. Vai toit, se oli oikein hyvä. Lauri, Lauri, minä tulen nyt oitis, nyt lähdemme Lauri, Lauri, Lau…
Sairas teki pari rajua ponnistusta ja henki korahti viimeisen kerran.
Samassa aukeni ovi ja Kaarle Henrikki astui sisään. Kuohuvien kyyneleiden seasta virkkoi Rantalan emäntä: