Hevonen samassa karkasi juoksuun… Porvari-Jussin sanat hukkuivat kulkusten kilinään.
Taistelu ja voitto.
Ryntäsin huoneeseni kuin yltiöpää mieletön, heittäysin sänkyyni, peitin kasvoni kädelläni ja toivoin että maailma olisi räjähtänyt sinä silmänräpäyksenä tomuksi ja pirstaksi. Että olisi saanut särmänsä Kyllikin uusi armastelija ja…
Ystäväni, "viimeinen ateenalainen", istui kaikessa rauhassaan, lokien kuningas Learia — hän ei koskaan välittänyt minun onnettomuuksistani.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle…
— No, virkkoi ystäväni, kesken kiihkeätä huokailemistani… no, poikaseni…
— Anna minulle kaunopuhelias kieli. Hyvä Jumala, muuta minut vaikka irlantilaiseksi perunanviljelijäksi, kunhan vaan samalla teet minusta kaunopuhujan.
— Tuopa ei ole hulluinta, virkkoi ystäväni, "viimeinen ateenalainen", kääntäen hitaasti kreikkalaisen naamansa minuun päin. Mutta syy, poikani, syy, syy…
— No, näetsä, kun minä juuri äsken tapasin Kyllikin, ihanan, armaan Kyllikin.
— Hm… kuului filosoofin tyyntä, halveksivaa naurua.