— Älä naura tuolla tavalla… ethän sinä tunne Kyllikkiä, ihanaa, armasta…
— Kuuleppas mitä Shakespeare sanoo… ja ystäväni, jota klassillisen luonteensa vuoksi sanottiin "viimeiseksi ateenalaiseksi", rupesi lukemaan: Älä anna kenkien narinan äläkä silkkien kahinan vietellä sydäntäsi… niskottele paholaista vastaan…
— Hävytön Shakespeare, jalkapuuhun pantava mies. Kaikki nerot ja runoilijat ovat puolihulluja, mutta Kyllikki, ihana, armas Kyllikki… Hyvä Jumala, tee minusta kaunopuhuja, sellainen kuin Mirabeau tai Kossuth tai…
— Hm, sinä olet tavannut Kyllikin, ihanan ja armaan Kyllikin, ja sinä mielisit kaunopuhujaksi, virkkoi ystäväni, sulkien samassa kirjan. Suhteet ovat kummallisia, hyvin kummallisia ja omituisia, niistä ja niiden keskinäisestä yhteydestä kannattaa ottaa selko. Ensiksikin, kuka on tuo Kyllikki, poikaseni?
— Nuori, kahdeksantoista vuotias tyttö… lummekukka… tähtönen… ruusu… luojan taideteos… enkeli…
— Tietysti niin, mutta suo anteeksi, poikani, hänen myötäjäisensä?
— No, viisikymmentätuhatta alhaisimmankin arvion mukaan.
— Jaha, jaha, luulen että mainitsemasi ominaisuudet melkein sopivat häneen. Enkeli ja viisikymmentätuhatta, ei se kuulu aivan hullummmalta. Ja nykyajan lapsena minun täytyy kunnioittaa sinua. Enkeli ja viisikymmentätuhatta. Täytyypä sanoakseni, että olet imenyt henkeesi aikamme paraan, tärkeimmän opinkappaleen ja että olet sen oivallisesti sulattanut. Enkeli ja viisikymmentätuhatta!
— Luuletko että minä rahojen vuoksi…? Häpeä toki, sinä Shakespearen ja Homeron yönuttu, häpeä kymmeneen kertaan. Luuletko etten minä rakasta Kyllikkiä todellisesti?
— Poikaseni, semmoista minä en lainkaan lunle. Sinussa juuri kirkkaimmin kuvastuu aikamme parhaat puolet, miehevyys, rakkaus, nais-aatteen harrastus ja polkupyöräurheilu… mutta, tullaksemme jälleen asianhaarojen keskinäiseen yhteyteen, milloin olet, poikaseni, tutustunut ihanan ja armaan Kyllikin kanssa?