— Sen tein tietysti, aivan kohteliaasti, ja vakuutin että meri-ilma talvellakin on raikkaampaa ja puhtosempaa.
— Mutta hän, armahin ja ihanin Kyllikki, nolasi sinut peijakkaasti… ei suostunutkaan ehdotukseesi.
— Suostuipa sinun kiusallasikin, suostui ja vilkasi kelloaan pari kertaa. Me olimme juuri pääsemässä menovauhtiin, kun maisteri Halliparta saavutti meidät. Se jumalaton, jolla on koivet kuin telefoonipylväät… Oi, kuinka minä vihaan sellaisia pitkäkoipisia maistereita.
— Poikaseni, se on mies, jolla on aatoksia päässä… ei ole knalli tyhjän jatkoa.
— Minä annan palttua ja piimää hänen aatoksilleen. Olisi ennemmin lukenut korehtuuria aikakauslehteensä, kuin juossut meidän peräämme, mokomakin velkasaksa.
— Siitä miehestä koituu vielä isänmaalle iloa ja kunniaa.
— Ja se rupesi hakkailemaan Kyllikkiä, mokomakin klassillinen romukalu.
— Ha-ha-haa…ystäväni, "viimeinen ateenalainen", nauroi ähittelevästi… ja vei voiton sinulta.
— Vei, kaunopuheliaisundellaan. Oi, hyvä luoja, tee minusta kaunopuhuja, tee pian tai muuten…
— Kuinka se laati sanansa, kun tapasi teidät.