— Sulavasti kuin paras näyttelijä. Sanoi: hyvää päivää, ihana neiti. Mikä onni näin viikon alussa tavata teitä, nähdä teidän silmäystänne, kuulla teidän ääntänne. Mitä olisi tämä sievä pääkaupunkimme ilman teidänlaisianne olentoja? Kivikokoelma, tiedeluola. Olen suorastaan sitä mieltä, ettei pääkaupunkimme voisi säilyttää viehättävyyttään montakaan vuotta, jollei maaseudut alituiseen lähettäisi parhaimpia, kalliimpia aineksia tänne, hyväpäisiä nuorukaisia ja jaloja naisia, joilla on harrastuksia, lämmin rinta. Pääkaupungin asema on sama kuin sydämmen ihmisruumiissa. Sydäntä etupäässä on hoidettava, kehitettävä, sillä sen lyönneistä riippuu koko elimistön toiminta. Olenko väärässä, neiti?
— Mitä vastasi armahin ja ihanin Kyllikki?
— Vastasi, että kyllä se niin taitaa olla… kaunopuheisuus miellytti häntä.
— No, entä sinä, etkö yrittänyt sinäkin tuomaan kantaasi esiin?
— En, minä nolostuin… en osannut virkkoa selvää sanaa.
— Tunsit olevasi lapsi, keltanokka miehen rinnalla. No, entä sitte?
— Sitte se hirtehinen valehteli olevansa menossa Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan ja rupesi viettelemään Kyllikkiä seuraansa.
— No, entä sinä?
— Minä esitin itsepäisesti Korkeasaaren suuntaa ja puhdasta meri-ilmaa. Pitkäsäärinen Halliparta vei voiton. Kyllikki kallistui ensin puoleen ja toiseen ja virkkoi vihdoin: käykää tekin, herra Huttunen, Cygnaeuksen taidekokoelmaa katsomaan, jättäkää meri-ilma tällä kertaa…
— Mutta sinä et mennyt.